Kesän retkelle oli totuttuun tapaan useitakin vaihtoehtoja. Koska kesän kuluessa Suomen suosituimmaksi ”toriherkuksi” äänestettiin posso, kotkalainen omenahillomunkki, oli helppo valita reitiksi sellainen, joka poikkeaa Kotkassa. Valintaa helpotti myös The Vanin valinta vuoden hampurilaisravintolaksi. Matkan kesto olisi viikko ja matkaa kertyisi ~1000 km. Muita reitille tägättyjä kohteita olivat Salpalinja, Saimaan kanava, omat ”juuret”, Saimaan ylitys fillarilautalla, Salpausselät monessa kohtaa ja tietenkin Räyskälä, jossa pyrin poikkeamaan ainakin kerran kesässä.
Retken teemana herkuttelu hamppareilla, pienpanimoiden tuotteilla ja konditoriakahviloiden antimilla varsinainen retkikohteen -posson- lisäksi.
 |
| Lähdin reissuun mahdollisimman vähillä tavaroilla, mutta kuitenkin kertyi kolme pakettia. |
PÄIVÄ 1
Ajokaveri Jaakko saapuu Turusta ja alun perin oli tarkoitus tavata Pasilan asemalla ja startata reissu sieltä. Päätin kuitenkin säästää jalkojani parikymmentä kilometriä ja tavattiinkin Mellunmäen metroasemalla. Samalla vältettiin hidas ja tylsä taajama-ajelu liikennevaloineen ja hääräilijöineen. Niitä pätkiä tulee muutenkin ajeltua jatkuvasti, mutta olisihan se turkulaiselle voinut olla eksoottista.
 |
| Jaakko putken päässä. |
Olin putken päässä varttia ennen kaveria ja ehdin seurata yllättävän raukeaa Itä-Helsingin aamuelämää. No kello oli toki melkein kymmenen, kun päästiin matkaan. Tyypillä oli taas hämmästyttävän vähän roinaa mukana, mutta mitään tarpeellista ei kai puuttunutkaan. Läksimme polkemaan ~150 km kohti ensimmäistä majapaikkaa Kotkassa, Porvoon ja Loviisan kautta. Hiekkateitäkin pääsisi paljon, mutta vältimme turhanpäiväistä kiemurtelua alkumatkasta ja päätimme ajaa ainakin Loviisaan asti assua vain pienin poikkeuksin.
Ensimmäinen herkuttelukohde olisi ollut kahvila N’avetta, mutta sen kohdalla ei tuntunut vielä kahvitauolta vaan jatkoimme matkaa. Pieleen meni heti.
Kevyessä myötätuulessa matka taittui joutuisasti ja saavuimme Porvoonjoen rantaan kahvittelemaan. Ihan mainiot, joskaan ei elämää suuremmat eväkset nautimme siinä ripeästi. Porvoon tuttuja tähyilin, muttei ketään kohdannut.
Heti Porvoon jälkeen meinasimme kohdata ongelman. Moottoritien ja 170-tien liittymässä ilmoitettiin kiertotiestä, Ilolan siltatyömaan takia tie 170 olisi poikki. Ihmettelimme pääsisikö sieltä kuitenkin fillarilla vai mistä asti pitää kiertää. Sitten tajuttiin, että reittimme meneekin juuri sopivasti Vadetintietä Postimäelle. Päästiin sorkulle! Alkumatka oli ollut melko tasaista, joten Postimäen jälkeen Vanhan Viipurintien aloittanut ylämäki oli järkyttävä. Loput siitä olikin mainiota ja viihtyisää Erlandsböleen asti. Pohjois- ja eteläpuolella kulki sateita ohitsemme.
Vanhakylän kohdalla olisi voinut vielä ne pari vanhan tien mutkaa tehdä 170-tien ympärillä, mutta tuli seurattua huonosti reittiviivaa ja pummittua ne. Assua saavuttiin Koskenkylään. Siellä ihmettelimme pienen hetken hienoa kylämiljöötä, kartanoa ja koskea.
Kuutostien liittymän jälkeen oli tarkoitus poiketa Garpgårdin soratielle ja edelleen Agricolan muistomerkille Pernajan kylälle, mutta synkkenevä taivas ja sadetutka alkoi näyttää ikävältä siltä kannalta. Päätimme jatkaa assua Loviisaan. Alkoi lopulta sataakin. Jonkin aikaa ajeltiin sateessa ja mietin, auttaisiko sadetakin pukeminen, kun alkoi olla sakeaa. Auttoihan se, sade loppui muutamassa minuutissa.
Oli melko tylsä väli kyllä. Sentään eräs fillari toivotti kesää. Loviisaan saapuessa ihmettelimme valtavaa parkkipaikkaa täynnä karavaanareita. Olisko kenties jotkin uskisten juhlat kyseessä meneillään. Selvisi, että asuntomessuthan ne.
Loviisasta tiesin herkullisen Vaherkylän leipomokahvilan siinä keskustassa, nam nam. Totesimme, että jotain tukevampaa pitäisi syödä. Joku melkein kuin burger, muttei yhtä aikaa vievää eikä yhtä kallista ja isoa syötävää. No jaa, sellainen tarkoitti siinä kohtaa käytännön tasolla Hesburgerin kerrosateriaa.
Olin laatinut päiväkohtaiset reitit mutkia oikovine B-vaihtoehtoineen. A olisi sellainen kiva reitti ja B sellainen, jota voisi käyttää sateen sattuessa tai väsyneenä. Alkumatkasta olimme ajaneet osittain valikoiden ja oikoen, mutta koska olimme voimiemme tunnossa ja kelikin oli parantunut, ajelimme Loviisasta eteenpäin A-luokan reittiä. Taasianjoessa (=Tesjoki) ei ole siltaa 170-tien eteläpuolella ja pohjoisempikin kaukana niin lähdimme sorkulle vasta joen ylityksen jälkeen ja ajelimme Marinkylän lenkin, ennestään tuntemani mainio pätkä.
Emme ihan kiusaksikaan poikenneet muodikkaassa Strömforsin ruukkikylässä Marinkylän lenkuran jälkeen, vaan suuntasimme Ahvenkosken vanhalle sillalle. Ensin ihmettelimme porttia ja kameravalvontaa Savukoskentien risteyksessä ennenku huomattiin, ettei siinä pyöräilyä tai liikkumista kiellettykään eikä pikkuporttikaan ollut lukossa. Pieni fotosessio pidettiin siinä vanhalla Ruotsin ja Venäjän rajalla.
Pikkupätkä sataseittemänkymppistä, jonka jälkeen ennen Pyhtään kirkonkylää poikettiin Skitunäsin niemen sorkulle. Olipas taas kivaa pätkää ja korpeakin kilometritolkulla
Tarkoitus oli ylittää Kymijoen haara Strukan vanhan (1903) kanavan sulkuportteja pitkin, mutta länsipään voimalalta päin kulku olikin suljettu. Höh, on siitä ennen päässyt. Turhaan kuljettiin pusikkoista ja itikkaista kämäpolkua Isonlaajantieltä. Wink: jos meinaa kanavaa käydä katsomassa niin itäpuolelta sitten. No joen vartta pitkin pääsi Pyhtäälle päin, joten ei sentään U-käännöstä tarvinnut tehdä.
Kahvi alkoi kiinnostaa ja mielellään jokin herkullinen leivonnainen kaveriksi sille. Googlemapsista katsottiin, että kirkolla olisi kyläkahvila Onni, jonne suuntasimme. Paikka oli pettymys, lähinnä paikallisten iltapäiväkännääjien juottola. Yksi heistä sönkkäsi meille jotain englanniksi, ei saanut selvää mitä asia koski.
Tarjoilut eivät houkuttaneet ja pohdimme jatkoa. Siltakylään/Huutjärvelle olisi suorinta tietä vajaa kymppi ja reittiä pitkin reilu viistoista. Kahvilaa siellä ei olisi kuin Lökörenin satamassa, mutta kaupasta voisi saada. Ja POSSOAKIN, retken päätuotetta. Kahvin himo oli osalla retkikuntaa sellainen, että kahvittelimme lopulta kaikista maailman paikoista Pyhtään ABC:llä melko heti. N’avetta ja Vaherkylä oltiin hylätty ja nyt ABC:lle, kuinka alas voi vajotakaan. Tarjoilusta ei muuten mainittavaa, mutta mansikkahillomunkki oli naamioitu possoksi.
Mietimme, miten hoitaisimme posson syönnin, perillä kun haluaisi ihan ruokaa. Saako posson sovitettua mihinkään väliin? Tuolloin päätimme, ettemme syö possoa reissulla vaikka mikä olisi. Sepä vasta olisi rajua. Toki oli lauantai-ilta jo eikä ainakaan sunnuntaiaamuna possoa mistään saisi.
ABC:ltä jatkoimme matkaa itään …oho, tuohon on rakennettu lentokenttä… ja poikkesimme peltoteitä (vv-ruudut puutuivat) Purolan kylän suuntaan ja lenkuran jälkeen palasimme 170:lle.
Siitäpä sitten Huutjärven ja Heinlahden kautta kohti Kotkaa. Heinlahden Langinmäessä tuli kyllä nolosti ja huolimattoman reittisuunnittelun johdosta ajettua ihan selkeän pihapiirin läpi. Kiellot ja kameravalvonnatkin oli. Kivat reitti yhtäkaikki.
Aloimme lähestyä Kotkaa ja keksimme lennosta mainion ja käyttökelpoisen ”säännön” loppureissun ajaksi: ”kolmisen kilometriä ennen majoitusta pyrimme juomaan terassioluet”, ihan vaan palkkariksi ja majoittumisasennoitumiseksi. Aivan sopivasti siihen tarpeeseen löytyi Mussalon rantabaari.
Sitten loppurullailut Kotkaan, Gasthaus Vanha Merivartioasema oli majapaikkamme. Kauhean ylämäen päällä. Oli sellainen itsepalvelupaikka, henkilökuntaa ei nähty. Ovikoodit oli saatu iltapäivällä ja huoneen jääkaapissa odotti aamiaistarvikkeet. Mainio ja siisti paikka, ilmeisen uusikin kenties? Fillarit vietiin huoneeseen, toivottavasti ei jäänyt jälkiä
Pikaiset suihkut ja siistiytymiset minkä jälkeen suuntasimme keskustaan etsimään voittanutta burgerimestaa. Menu oli lyhyt mutta ytimekäs, kolme eri burgeria ja ranut kahdella tavalla. Noh, setin Double Smash ja loaded fries valitsi retkikunnan kaikki jäsenet ja huuhtomiseen Salama Brewingin NEIPAa. Hyväähän se oli. Alkoi vihdoin tuntua siltä, että retken teema alkaisi toteutua. Heseen ja aapeeseehen ei enää kosketa.
Torilla oli valtava härdelli, bluesbändit soitteli lavalla ja melko tarkkaan oli ravintola-alueen tuolit istuttuina. Possoakin olisi saanut, muttei maistunut tuhdin hampparisetin jälkeen (pelkät ranutkin olisi riittänyt). Kello oli jo paljon, joten kaupan kautta (illaksi karkkia & olutta ja matkaevästä seuraavaksi päiväksi) majapaikkaan, jossa käväisemme vielä rakennuksen tornissa (sehän tosiaan on entinen merivartioasema) katselemassa näköaloja.
Ekan päivän kilsat 154, josta assua yli sata.
PÄIVÄ 2
Aamupala olikin ihan mainio setti, vaikka illalla oli näyttänyt vaatimattomalta. Sisälsi melkein kaikkea, mutta kahvia siihen ei kuulunut. Löysimme hyvin varustellusta ruokasalista pussin jämät jotain aikaisemman asukkaan myrkky-Saludoa, josta saimme reilut mukilliset. Muut asukkaat nukkuivat vielä krapuloitansa pois. Vain reippaat pyöräilijäpojat ovat hereillä sunnuntaiaamuna ennen kahdeksaa.
Liikkeelle pääsimme juuri ennen ysiä. Yllättävän kauan kesti päästä Kotkasta pois. Taajamamaista tavaraa jatkui pitkälle Haminan suuntaan. Arkiaamuna olisimme toki poikenneet torille aamupossoille. Tai possopäämajaan Leistin leipomolle ja sieltä Väkinäisten sillan yli Vanhalle Viipurintielle jne.
Päätimme aloittaa aamun taas kevyesti ja rullailla ilman possoa assua Haminaan, pari soramaustepätkää sentään otimme. Taisi muuten olla pyörätietä koko matkan Haminaan asti E18 ja 170 laidassa. Vajaa puolitoistatuntinen kesti ajella.
Hamina vaikutti kivalta kesäkaupungilta, ellei oteta huomioon tyypillisiä 60-70 -lukujen rumia laatikoita, joita valtakunta on muutenkin täynnä. Vanhakaupunki oli hienoa, voisi tulla turistina joskus käymään. Raatihuoneen kahvilassa oli mainiot tarjoilut, erittäin tuore, lämmin ja herkullinen pulla. Vahva suositus.
Haminasta jatkoimme RUK:n ohi mainioille sorateille Holsverin ja Lelun kautta Kattilaisiin, jossa piti päättämän, ajammeko Lappeenrantaan 20 km lyhyempää reittä B vai jatkamme A-luokan reitillä. Totesimme, että pyöräilemään tänne on tultu ja käännyimme kaakkoon, kohti Klamilaa. Pian se alkoi vastatuulessa ja pienissä ylämäkitöppyröissä tuntua huonolta idealta, äh.
Jossain Häppilän ja Klamilan välillä tiesimme jo eläköityneen kollegamme majailevan kotitilallaan. Paikka sinänsä ei ollut tiedossa ja postilaatikoita oli liikaa nimien lukemiseksi niistä. Hyvällä tuurilla olisi Sakarin bongannut pihatöissä tai katolla tjsp. Olisi ollut hauska ilmestyä yllättäen morjestamaan. Noh, kahvia olisi joutunut juomaan ja justiinsa oltiin juotu.
Klamilassa taas assulle. Kylässä oli reittinuottien mukainen SEO-asemakin kahviloineen, muttei sille ollut siinä kohtaa tarvetta. Museotie oli assuksi ihan viihdyttävää ajettavaa. Liikennettäkään ei juuri ollut ja kivoja metsä- sekä maaseutumaisemia monin paikoin.
Ravijoelle oli nuotitettu taukomahdollisuus ja huomiomme kiinnittikin kyltti ”Kahvila OPEN 700 m”. Arvoimme siinä maistuisiko, edellisestä setistä oli puolitoista tuntia. Eipä tuo pitkä poikkeama ollut, joten sinne vaan. Ei se auki ollutkaan vielä klo 12 kun kyltissä sanotaan klo 13. Kannattaisi lukea tarkemmin.
Paikalla oli samaan aikaan paikallinen pariskunta pyörineen ja he kertoivat, että Pyterlahdessa ennen Virojokea olisi kyläyhdistyksen kahvila, jossa on oikein sisäänheittäjä maitolaiturilla tien varressa ja hyvää mustikkapiirakkaa. Kuinka ollakaan, mustikkapiirakasta olimmekin haaveilleet koko päivän.
Ajelimme melkein tunnin ja pelkäsimme, olisiko sittenkin pitänyt ajaa Virolahden kirkonkylän kautta, sielläkö se olisi ollut? Mutta lopulta, kyllä vaan, saavuimme neuvottuun paikkaan. Sisäänheittäjä vaikutti ensi alkuun lievästi adhd-tapaukselta, mutta olikin mainio kylähullu. Niin hän itsensä esitteli, tai pikemminkin kesäkylähulluksi, Helsinkiläinen kuulemma siviilissä. Ihan järkevä oikeasti, kun siinä juteltiin. Oli jotenkin häiritsevän tutun oloinen kaveri, piti ihan kysyä, tunnetaanko jostain. Samoja ikiä, muttei ainakaan työkuviot mätsänneet. Armeija jäi kysymättä.
Paikan tarjoilut olivat herkulliset ja puoli-ilmaiset. Maksaakaan ei olisi tarvinnut, ellei käteistä olisi ollut. Ketään -etenkään pyöräilijöitä- ei kuulemma päästetä jatkamaan ilman apetta.
Imelyys alkoi tökkiä ja kaipasi jotain suolaisempaa syötävää. Toivoimme, että Virojoella muutaman kilsan päässä olisi kauppa. Pian Virojoen jälkeen olisi tiedossa golf-kentän ravintolakin, mutta totesimme ettemme ala heti taukoilemaan sen enempää vaan kaupasta pikaisesti jotain mukaan.
S-market löytyi ja salamipatukoita, pähkinää yms. ostettiin mukaan ja juomapullotkin täytettiin samalla pullonpalautuspisteellä.
Jatkoimme matkaa ensin Virojoen vartta Säkäjärvelle ja Kylmälän kautta Miehikkälän Salpalinjamuseon suuntaan. Salpalinjan linnoiterakennelmia oli siinä ihmeteltävissä pitkin matkaa. Emme sen kummemmin niitä jääneet tutkimaan vaan satulasta käsin vauhdissa tsekattiin. Joitain infotauluja sentään lueskelimme. Sattumalta reittimme kulki melko paljon Salpalinjan retkeily- ja maastopyöräreittiä pitkin. Ei varsinaisesti ollut tarkoitus, mutta olin piirtänyt reitin siten, että jotain nähtäisiin. Vaikuttavaa rakentamista kyllä ja näimme sentään vain pienen osan. Ihanaa hiekkatietä ja korpea pitkät pätkät.
Salpalinjamuseolle saavuimme Virojoelta parin kympin puuhastelun jälkeen. Lounastakin olisi ollut tarjolla, muttei mitään niin tukevaa viitsinyt alkaa kesken matkan vetämään, niinpä lohileivät ja kahvit riittivät. Syötiinkö pullatkin, en muista? Museoalueeseen voisi joskus tutustua, jos olisi aikaa.
Jatkettiin sitten matkaa pitkin Salpalinjan reittejä, muikeita hiekkateitä, polkuteitä ja melko välittömästi tulimme Hauhian vanhalle myllylle. Upea paikka, hieno koskimiljöö, ”taidemuseo” ja veistoksia ynnä muuta… sekä yllättävä kahvittelumahdollisuus! Ei millään olisi jaksanut, mutta onhan tällaiset erikoistilaisuudet aina käytettävä. Paikan ystävällinen isäntä kertoi historiasta ja nykytouhuista. Ehdoton must niille, ketkä tuollapäin sattuvat liikkumaan.
Virojoen ja Lappeenrannan välillä on pirusti houkuttelevan näköistä hiekkatietä ja Salpalinjakohteita. Reitin suunnittelu oli tuskallista, sillä millään niitä kaikkia ei ehdi yhdellä reissulla ajella. Asuispa tuolla jossain, melkoinen paratiisi. Eipä silti, oli se ajamammekin ihan täydellinen.
Hauhialta ajelimme Hostikan, Ihakselan, Kirpun, Mättön, Kälviäisen, Sirkjärven, Tanin ja Louhimon kylien kautta Korkia-Aholle, jossa pääs… jouduimme pitkästä aikaa assulle. Reilu 50 km oltiinkin päästy silkkaa soraihanuutta ja polkujakin. Sikamaisia ylämäkiä ja pelottavia alamäkiäkin riitti kyllä, yksi erittäin jyrkän nousun loppu talutettiin kun pito loppui renkaista.
Erästä bunkkeria ihmetellessämme alkoi olla synkkyyttä taivaalla siinä määrin, että vilkaisimme sadetutkaa. Huonolta näytti. Laskimme tutkakuvasta, että vartin päästä alkaisi vartin kestävä tolkuton sade reitillämme. Mietimme jäisikö bunkkeriin odottelemaan vai yritämmekö paikan opaskartasta löytyneeseen seuraavaan mahdolliseen sadesuojaan. Sitten otimme järjen käteen ja tajusimme, että vartissa ehdimme ehkä sateen alta sen arvioidun 6-7 km pois. Tarkalle se menikin, vartin ajeltuamme selkämme takana satoi tolkuttomasti. Tällaisesta onnistumisesta voi palkita itsensä iltaoluella.
Korkia-Aholta olikin Salpausselälle Lappeenrantaan enää reilu kymppi. Litimärkää assua oli siitä pätkä. Googlemapsista katsoimme sopivan säännönmukaisen olutjuottolan, se oli kioskibaari Kibar’sin terassi Lavolassa. Jopa Lahden Erikoisen pale ale maistui siinä kohtaa hyvältä vaikkei sinänsä toteuttanutkaan retken teemaa.
Retken toinen majapaikka oli hotelli Rakuuna Rakuunamäen kasarmialueella. Mainion oloinen paikka heti ensihetkistä. Omasi vielä Pyörämatkailukeskuksen myöntämän(?) ”Welcome Cyclist” -sertin. Olin tiedustellut ennen varausta mitä se käytännössä heillä tarkoittaa fillarin säilytyksen näkökulmasta ja oli vastattu, että pyörille on lukittu tila. No jaa, sai viedä käytävälle toisen (lukitun) sisäänkäynnin aulaan. Oli siellä rakuuna vartioimassa, mutta kaikki asukkaat tuonne pääsisivät. Eipä tullut lukittua fillareita, luottoa oli.
Huoneenamme oli hotellin ihan hauska ”armeijan tupa” niminen, joka varaushetkellä oli ollut edullisin saatavilla. Ei olisi mennyt petaus 1980-luvulla läpi, mutta ei omankaan ”pinkan” tekemisestä illalla mitään tullut.
Tutut kuviot, nopeat suihkut ja äkkiä kaupungille etsimään burgeria. Mapsista löytyi suosittu Lalo’s, jossa tarjonta ja palvelu oli moitteetonta. Tai voiko hampurilaisessa olla pekonia melkein liikaa? Nyt oli lähellä, 5-6 viipaletta. Ilahduttavasti salaattipöytä kuului settiin ja olikin kiva syödä jotain vihreääkin kaiken paripäiväisen moskan lisäksi.
Aterioinnin jälkeen sitten oluelle toki jonnekin vielä. Herranjestas, löytyi, Tuju-panimon taproom aivan hotellimme naapurista! Kunpa olisi tämän tajunnut etsiä kaupunkiin tullessa. Pikamarssia sinne siis. Lappeenrannan walk-of-fame bongattiin matkalla, muistolaattoja kylän kuuluisuuksista.
Kakkospäivän saldona 153 km, josta assua viitisenkymmentä. Asiallinen päivä kaikin tavoin.
PÄIVÄ 3
Aamiainen tarjottiin kahdessa erillisessä, mutta ilmeisen identtisessä salissa. Ekasta meidät käännytettiin, kun ei ollut vielä valmista, mutta heti toisessa tärppäsi. Yllätti, että ”lukittu tila fillareille” oli nyt täysin avoin kadulle, ovet selällään! Hotellin huoltoliikenne, pyykkiä & ruokaa, kulki noista ovista. Huh huh, kun olisi tiennyt oltaisiin laitettu lukkoon. Narkki nappaisi fillarin siitä nopeasti.
Koska ”welcome cyclist” edellyttää myös jonkinlaisia huoltovälineitä kysyin pumppua lainaan respasta. Tornipumppu löytyi, mutta oli ihan sellainen markan lelu, Jupiter merkiltään. Ei sillä saanut mitään järkevää aikaiseksi ja rengaspainemittarikin näytti aivan liian vähän. Digimittarilla tarkistin ja 2,4 bar olikin melkein 5! Pumpattiin lopulta omillamme.
Olimme illalla funtsineet, että kahden pitkähkön päivän jälkeen voisi ottaa kevyemmin ja ajella vaan reilun satkun. Päiväksi 4 olisi myös tiedossa melko pitkä siivu. Otimme siis reitin Posso3B, joka jättäisi kiemurtelun aivan itärajalla minimiin ja oikaisisi pari kymppiä.
Matkaan päästiin jo puoli ysiltä ja ajelimme Saimaan rannan kautta koukaten Lauritsalan ja Saimaan kanavan suuntaan. Heti Mälkiässä ihailimme vanhaa kanavaa, olipa se pieni. Sitten ajeltiinkin pari kymppiä kanavan rantaa Nuijamaalle. Aivan mahtava sorapätkä ja erikoinen. Melko parasta ikinä. Vielä kun laivoja olisi kulkenut siinä. Nyt oli tyhjä kuten Mustolan satamakin. Ja rauhallinen pätkä oli, ei ketään missään. Vain pari heppaa.
Välillä ajettiin uuden kanavan reunaa, välillä vanhan kanavanuoman laidalla ja välillä niiden välisellä kapealla kannaksella. Tuollaista kannasta pitkin saavuttiin itsepalvelufillarilossille. Rannalla oli evästelypenkitkin ja jotain pientä jo maistuikin. Tulipaikka ja polttopuitakin olisi ollut tarjolla. Soskualla ihmettelimme minne vesi virtaa vanhan kanavan pohjareiästä.
Kaikki hauska loppuu joskus niin kuin kanavatiekin Nuijamaalle. Pyörähdimme kylässä katsomassa saisiko jostain kahvia, mutta hiljaista oli. Kauppaakaan ei ollut (no olisi siellä kauempana ollut). Tälle päivälle ei liikaa huoltomahdollisuuksia ollut tiedossa, seuraava olisi Imatralla 70 km kohdalla.
Jotenkin sitä oli ajatellut, että hiekkatiet Nuijamaalta Imatralle voisivat olla kivoja, vaikka mitkä niistä valitsisi. Ja olihan ne, makeaa monipuolista pätkää. Aivan rajavyöhykkeen reunalla kulkevat jäi nyt ajamatta, mutta kenties joskus. Välillä korpea, välillä peltoa, mutta yllättävänkin asuttua oli. Monta sellaista muutaman savun kylääkin, joista etenkin Suokumaa vaikutti siltä, että on asuttu satoja vuosia siellä. Monet karhut varmaan seurasivat kulkuamme, siltä tuntui. Räikkölään saapuessa ihmettelimme mikä huvipuisto ilmestyi näköpiiriin, mutta kyseessä olikin maakaasuterminaali. Mielenkiintoisen näköinen laitos.
Pikkusen ennen Imatraa hierottiin rajavyöhykettäkin. Imatralle saavuttiin melko aikaisin, tsekattiin ensin kuiva koski ja sitten etsimme keskustasta konditoriakahvilan. Herkullista settiä vedettiin. Synkkää taivasta ja sadetutkaa tarkkailtiin ja totesimme vahvan kastumisen mahdollisuuden myöhemmin päivällä.
Oltiin hyvällä tuulella ja kun oli tämmöinen leppoisampi ja lyhyempi päivä muutenkin niin siemaisimme Bar & Cafe Kuohussa vielä oluet. Majapaikkaan tästä olisi lyhintä reittiä alle 20 km, mutta reittimme kulki neljänkympin ketunlenkin.
Oluiden jälkeen läksimme rullailemaan hauskaa reittiä Vuoksen rannoilla. Mansikkakosken sillan suljetulla remonttityömaalla ehdimme vain pari sekuntia ihmetellä, miten työmaa kierrettäisiin, kunnes remonttiukko huusi ”noudattakaa liikennemerkkejä!”. Noh, ehkä näytti siltä, että oltaisiin tunkeutumassa työmaalle. Piti kiertää keskusasema ja oltiin rannalla taas. Tainionkoskella päästiin joen ylikin sitten.
Vuoksenniskan taajama on lapsuuteni maisemia mummolareissuilta. Silloin vilkas ja jännittävä, mutta nythän se oli aivan kuollut kylä. Tyhjiä liikehuoneistoja kivijaloissa, muutamia partureita ja fysioterapioita lukuun ottamatta. Voi surkeus, ankeaa. Alkossa poikkesimme ostamassa miniatyyriviskipullot illaksi koska matkan ääripiste oli käsillä.
Matka jatkui Immalanjärven pohjoispuolta, Niskapietilän museotietä itään ja omille juurilleni, isäni kotitilalle. Enpä yhtäkkiä muistakaan, koska olen siellä viimeksi vieraillut. Koskahan isoisä kuolikaan, olisko ollut 89-90 -luvun vaihteessa? Pihaliittymällä parit fotot ja pihallakin käytiin huhuilemassa päiväätä kun jotain yskimistä kuului jostain. Ovi oli raollaan ja auto pihassa, muttei vastausta kuulunut ja niinpä jatkettiin matkaa. Nostalginen ja mietteliäs fiilis tuli paikasta.
Reilun tunnin loppupolkaisut olivat vielä tekemättä ja pelätty sade alkoi vihdoin. Erään maatilarakennuksen räystään alla seisoimme suojassa hetken, mutta sade vaan yltyi. Eikä loppuminen ollut ihan lähiaikoina tapahtumassa. Sadetakin pukeminenkaan taikakeinona ei nyt tepsinyt. Pakottauduimme liikkeelle ja kylläpä olikin ikävää hommaa. Tien pintaosa oli kuin liimaa ja eteneminen oli raskasta. Aivan poikkeuksellisen kuraistakin. Lokasuojat olisi hyvä idea joskus, mutta jos niitä tunnin vuodessa tarvitsee, niin…
Kun saavuimme Oritlammelle katsoimme kartasta, että aivan pienen koukun tekemällä saamme ajaa assua perille. Sateessa mieluimmin siten. Olikin jopa pyörätie 6-tien laidassa ja 62:n myös Ruokolahdelle asti.
Ruokolahdella kirkonmäeltä oli pari kilometriä majapaikkaan ja vastakkaiseen suuntaan kilometri taajaman palveluihin. Päätimme poiketa kaupassa, mutta säännönmukaiset terassioluet jättäisimme sateessa toiseen kertaan. Evästäydennykset tehtyämme polkaisimme majapaikkaan, hotelli Hirsirantaan Saimaan rannalle.
Hotelli oli vallan mainio. Huoneisiin oli omat sisäänkäynnit ja fillarien uskoimme säilyvän siellä keskellä-ei-mitään siinä terassilla huoneen edessä lukitsemattakin. Muutama muukin asukki majaili kohteessa. Sanko ja harja järjestyi ystävällisesti fillarien huuhtomiseksi kurasta ja hiekasta.
Sitten ilmeni pari ongelmaakin. Aamiainen alkaisi klo 9, mutta seuraavana päivänä meidän tulisi olla liikkeellä viimeistään kahdeksan aikoihin. Fillarilossi lähtisi Kyläniemen kärjestä klo 11 ja matkaa sinne olisi 55 km. Pikkusen pelivaraa tarvitaan, kun välissäkin oli lossi. Ilman eri hämminkiä ystävällinen henkilökunta ilmoitti, että järjestää meille huoneen jääkaappiin tarvikkeet omatoimisen aamiaisen suorittamiseksi.
Ja että sitten sellainenkin juttu, että paikan ravintola on suljettu su-ma ja nyt oli se ma! Koko päivän olimme haaveilleet listan muikkuburgerista! Ja oltaisiinhan me kaiketi syöty kylällä kun siellä kaupassakin poikettiin. Vaikka kuraisinakin. Voi hemmetin hemmetti, ei yhtään napannut lähteä polkemaan takaisin siinä heti eikä ainakaan suihkun jälkeen. Kävelykään ei sateessa innostanut.
Huuhtaisimme olutta siemaillen fillarit ja itsemme minkä jälkeen ajatuksemme olivat selkeytyneet ja ajelimme reteästi taksilla kylille, legendaariseen(?) Alppimajaan, Alppikseen. Respan soittama taksikuski jätti yhteystietonsa paluukyytiä varten. Uskottelimme vielä toki itsellemme, että jos vaikkapa kävelisi sen kolmisen kilsaa takaisin.
Alppis oli ilmestys. Hetken epäusko valtasi mielen, saisiko täältä oikeasti ruokaa ja jos saa, niin haluaako täällä syödä. Vastaanotto oli kuitenkin ystävällinen eikä ilmeisesti aamusta asti kaljoitelleet kantiksetkaan meitä uhkaileet. Listalta löytyi Saimaa Special -pizza, jossa muikkua ja pekonia ja olihan se herkullinen! Ikävästi retken burger-jatkumo kuitenkin katkesi. Hamppariakin olisi ollut tarjolla, mutta muikku voitti.
Alppiksen olutvalikoima ei ollut hääppöinen, mutta onneksi hotellin baarista sai Tujun keitoksia. Niitä parit maisteltiin biljardinpeluun kyytipoikana ja digestiiviksi Jallumoukut. Huonon yöunen varmistamiseksi kiskaistiin huoneessa vielä Vuoksenniskalta ostetut viskit. Itseni lisäksi voitelin ketjut.
Päivän saldo 112 km, josta assua kolmisen kymmentä. Huippua menoa muutamista vaikeuksista huolimatta. Tuntui lomalta eikä suorittamiselta. Vaikka toki suorittamaankin oli lähdetty.
PÄIVÄ 4
Jo suunnitteluvaiheessa oli ilmeistä, että tästä tulisi pitkä päivä. Majoituksia ei oikein keksinyt Ruokolahdelta Kyläniemeen ja sama toisessa päässä, olisi ajettava lauttamatkan jälkeen klo 11:30 vielä 125 km Sarviniemestä Iittiin, eli yhteensä reilu 180 km. Kaiken lisäksi pitkäaikaissääennusteet olivat luvanneet matkan varrelle aivan paskaa keliä, sadetta ja tuulta. Eikä lyhyempää reittiä ollut speksattavissa.
Kiva olisi ollut ajella Äitsaaren läpi ja sitten Utulan lautturin kyydillä Kauvonselän yli Kyläniemeen. Ensimmäinen vuoro oli kuitenkin vasta klo 11, joten ekat parikymppiä pitäisi ajaa tietä 62. Ennakkoon ajateltuna turhan isoa tietä.
Herätys oli ajoissa ja aivan mainion ja yllättävänkin monipuolisen aamiaisen jälkeen lähdettiin sotkemaan jo ennen kahdeksaa. Sää olikin mitä mainioin. Kaverilla kitisi ketjut ikävästi, kun sopivaa ainetta ei ollut mukana. Taajaman jälkeen, saavuttaessa 62-tien risteykseen osoitin kädelläni oikealla näkyvää Ruokolahden leijonaa ja aloin kaartaa vasemmalle, risteyksestä pohjoiseen. Sitten rytisi ja rytinän jälkeen katselin mitä ihmettä tapahtui… kaveri makasi maassa ja näytti jo siltä, että ambulanssia tarvittaisiin. Kävi mielessä, että reissu oli tässä. Ellei fillari niin ukko ainakin rikki.
Mutta kaveri keräili itsenä. Polvi oli auki ja ruhjeiseen kylkeen sattui, mutta fillari kaikin puolin ehjä. Analysoitiin tilanne: takana tulleena oli katsonut mun näyttävän suuntamerkkiä ja sitten alkanut katsoa leijonaa eikä eteensä ja törmännyt edellä ajavan takakiekkoon ja tasapaino järkkyi. Hyvä ettei pahemmin käynyt. Ainesta oli.
Tunti rullailtiin Kuuskakkosta kunnes Syyspohjassa saavuttiin Salpausselkä II:lle ja päästiin kääntymään Kyläniemeen. Muutamassa kohdassa olisi voinut poiketa sorkulle vanhalle Sulkavantielle, mutta liikennettä oli siinä määrin vähän, että etenimme suoraviivaisesti. Salpalinjaakin olisi voinut taas tutkiskella Syyspohjassa.
Pitkin Salpausselkää olikin tiedossa ajelua melkein koko päiväksi, ensin 35 kilsaa Kyläniemen kärkeen fillarilautalle. Hauskaa tasaista pätkää ja hyväkuntoista assua. Muodostuman synnystä kävimme vain pseudotieteellistä keskustelua, koska loma. Utulan kyläkaupassa oli meinattu juoda kahvit, mutta oltiin paikalla tuntia ennen avaamisaikaa. Ikkunassa mainittu myyntiartikkeli ”herkkuja” käänsi veistä haavoissamme.
Tulkitsimme, että meillä olisi hyvin aikaa ehtiä lautalle ja niinpä poikkesimme Huuhanrannassa, tuolla Saimaan Rivieralla, jonne tv-kasvo Riku Rantala on aiheuttanut möläytyksellään kansainvaelluksen. Ihan hienoa rantaa, muttei mitenkään elämää suurempaa. Hiljaista oli nyt, pari telttaa ja yksi matkailuauto. Rannasta nouseva mäki ei tullut ajamalla ylös, myönnettäköön.
Kyläniemen lossille saavuimme ainoina matkustajina, silti meidät vietiin heti yli eikä jääty odottamaan tärkeämpiä kuljetettavia.
Sitten vielä reilu kymppi satamaan, josta fillarilautta Rasti veisi Taipalsaaren puolelle. Hienoja maisemia, hiekkarantoja ja telttailupaikkoja olisi ollut tarjolla. Rastinniemeen olisi ollut hauska poiketa, mutta aikataulu oli turhan nafti. Lopulta saavuimme lautalle parikymmentä minuuttia ennen lähtöä. Liput oli ostettu etukäteen juuri tähän klo 11 vuoroon. Kyytiläisiä oli yhteensä viisi, soolopyöräilijä ja yksi pariskunta retkikuntamme lisäksi. Olikohan 12 paikkaa kapasiteetti kaikkiaan, vai enempikin?
Puolen tunnin lauttamatkan aikana oli mahdollisuus nauttia maisemista sekä vihdoin kahvia (oli jotain erityisen hyvää pienpaahtimokahvia, harmi kun ei muista mitä) ja nimipäiväsankarin tarjoamat jädet. Järvenpinta oli ihan tyyni ja matka sujui leppoisasti. Hyvältä tuntui pakollinen lepotauko tähän välille, vieläpä kun retken ainut aikataulupainekin oli takana.
Rastinniemessä retkeili kansalaisia.
Poljento jatkui kun saavuimme Sarviniemen kärkeen, suuntanamme Savitaipale, jonne matkaa kertyisi kolmisen kymppiä. Olimme valinneet reitin, joka kiersi ampuma-alueen pohjoispuolelta. Alueelle kääntyvän tien risteyksessä piti ilmoitustaulun listalta varmistaa, ettei harjoituksia ollut käynnissä. Hieman joutui pohtimaan saako sinne mennä.
Ampuma-alueen teillä ilmeni rankkaa nimismiehenkiharaa koko tien leveydeltä ja hampaiden paikat meinasivat irrota tärinässä. Muuten oli kivaa pätkää. Onneksi helpotti kun päästiin pienemmille mökkiteille. Ja lopulta assulle ennen Suppalaa pari kymppiä ajettuamme.
Tälle pitkälle siivulle Sarviniemestä Iittiin oli tiedossa vain muutama mahdollinen tilaisuus hieman huoltaa itseään ja täydentää eväitä. Niistä piti käyttää melkeinpä jokainen. Savitaipaleen palvelut sattui matkalle ensimmäisenä ja onneksi paikkakunnalta löytyi herkullinen leipomokahvila torin laidalta. Valtavan ystävällinen palvelu oli ja appeeksi valikoitui Lappeenrannan toriherkut, vety sekä atomi.
Kaverin koko päivän kitisseihin ketjuihin löytyi pika-apuna S-marketista aseöljyä. Loppupäivä olikin mukavan hiljaista.
Vesipullot unohdettiin kahvilalla täyttää, joten koukkasimme Savitaipaleen ABC:lle toteamaan vesipisteelle ”vesipullon täyttö 1 €”. Jösses, pitäköön tunkkinsa. Onko pullojen täyttelijät jonkinlainen riesa tuolla? Nuoteista katsottiin, että Hetuinlahden SEO:lle on matkaa reilu kymppi. Siellä vesi oli ilmaista.
Teitä 377 ja 369 ajeltiin pitkin Salpausselkää kuutisenkymmentä kilsaa leppeässä myötätuulessa. Assu oli kunnossa ja hyvin kulki matka possujunana. Itse nautin enimmäkseen aurinkokannella olosta ja kaveri sai hoitaa vetohommat.
Matkalla evästeltiin Tuohikotin ABC:lla ja nähtävyyksinä bongattiin maisemien lisäksi ITE-taidetta sekä Järvitaipaleen linnoitus. Vekaranjärven varuskunnan jälkeen vierellä kulki pitkän pätkän hiekkatie, mutta oli sotilasaluetta ja assulla jatkettiin. Selänpään uutisista ajankohtaisen lentokentän olisi voinut kiertää sorateitä pohjoispuolelta, mutta matka kulki niin mukavasti hyväpintaista assua, ettemme viitsineet poiketa. Sen sijaan pariin kertaan oltiin bongattu mainos ”Selänpään baari x km” ja sellainen kiinnosti kyllä.
Selänpäässä jouduttiin pysähtymään tasoristeykseen ja odottamaan kun juna kulkee ohi. Enpä muista, että koskaan aikaisemmin olisin joutunut sellaista tekemään pyöräillessä.
Kyläbaari keskellä-ei-mitään oli siinä määrin harvinaista herkkua, että tottakai poikkesimme sinne. Epäilimme lisäksi, ettei säännönmukaisia ole Iitin kirkonkylällä ennen majapaikkaa tarjolla. Matka oli edennyt niin mainiosti, että ihan palkinnoksikin sopisi oluet siihen paikkaan. Hampparitkin olisi voinut vetää, mutta säästelimme iltaan. Alkoi vahvasti tuntua, että päivän urakka toteutuu, enää vajaa neljäkymppinen maaliin.
Baarin jälkeen pääsimme pitkästä aikaa mahtaville hiekkateille, joita pitkin ajelimme Voikkaalle asti. Mietimme olisiko "voikkaa ja huikkaa", muttemme kaivanneet energiatäydennystä.
Voikkaan jälkeen ei erityisempää, polkaistiin vanhan rautatiesillan yli minkä jälkeen assua ja muutamat kivat pätkät sorkkua sekaisin Iitin kirkonkylälle ja siitä jokunen kilsa vielä eteenpäin majapaikkaan, Radalla Resortiin, Iitin Radansuulle (vai Radansuuhun?). Yllättävän ajoissa oltiin perillä, melkein jopa pari tuntia ennen ennakoitua.
Tämakin mesta ”welcome cyclist” -tavaraa ja tervetulleiksi itsemme koimmekin. Todella ystävällistä. Aivan ensiksi terassille nauttimaan järvinäköalasta palkkarioluen kera. Sen jälkeen tutut kuviot, majoitusrakennukseen pikaisille suihkuille ja takaisin syömään. Fillarit sai jätettyä ihan turvalliseen oloiseen paikkaan, joskin ulos. Huoneeseen, käytävälle tai parvekkeelle olisi voinut kantaa, jos olisi viitsinyt.
Majapaikka oli kaiken kaikkiaan erinomainen tuttavuus ja ravintolakin tasokas. Voisi tulla toistekin fillariretkellä. Ruuaksi olisi tehnyt mieli kuhaa, mutta hamppariretkellä kun oltiin niin hampparia pöytään. Alkupalaksi raikasta vihreää, nam. Majoituksessa on myös omatoimikeittiö heille, ketkä eivät halua ravintolaruokaa.
Koska kauppaa ei ollut majoitukseen tullessa, niin ei huoneessakaan odottanut jälkiruokaoluita vaan piti tyytyä baarin tarjontaan. Sivukorvalla kuuntelimme jonkin sortin bisnesneuvotteluita naapuripöydässä, surullisenkuuluisa lähellä sijaitseva KymiRing mainittiin ja oliko tuo yksi herra peräti Jean Todt?
Ennusteet seuraavalle päivälle näyttivät ihan masentavaa skeidaa kaikissa mahdollisissa sääpalveluissa, ankaraa vesisadetta, ukkosta ja tuulta. Aloimme funtsia vaihtoehtoa reitille Iitistä Lahteen. Jotain suorempaa ja assuisempaa.
Päivän saldo 186 km, josta sorkkua reilut viiskymppiä. Hieno päivä.
PÄIVÄ 5
Heti herättyä tuli kuitattua yöunen statsit Polarista ja kun kelasi näytöt niin sääennuste hämmästytti, pelkkää aurinkoa. Sadetutka tuli tsekattua puhelimesta heti seuraavaksi eikä mitään missään. Kaikki ennusteetkin näyttivät pelkkää poutaa koko päiväksi. Ihmekäännös oli tapahtunut ja sehän kelpasi. Saisi ajella alkuperäisen kivamman reitin.
Aamiainen oli mahtava. Ihan kaikkea löytyi eikä kaikkea jaksanut tajuta edes syödä. No pekoni oli lötköä eikä rapeaa, siitä miinus. KymiRingin myyntineuvottelut jatkuivat naapuripöydässä. Aamutoimet otettiiin rauhassa kun mitään kiirettä ei ollut. Puoli kymmeneltä aloimme pyörittää kampia.
Ajelimme Kausalan läpi VT12 eteläpuolisille korpi- ja peltoteille ajaaksemme niitä Haarankylään asti. Sieltä lähtien Salpausselän (I) päälläkin kulkisi ajokelpoista kiintoisaa uraa. Kausalassa emme tehneet täydennyksiä tai käyneet konditoriassa, kun vasta oltiin aamiaispöydästä lähdetty ja Lahteen olisi alle kolmen tunnin ajelu.
Hauskaa ja monipuolista pätkää oli. Pienellä kaksiraiteisella uralla juuri ennen Salpausselälle saapumista kuulin takavasemmalta huutoa ja tömähdyksen. Kaveri makasi taas maassa ja sadatteli voimasanoilla tavalla, jota en aikaisemmin ollut havainnut. Kuiva ranteenvahvuinen puunranka törrötti vastaan vasemmanpuoleisella kaistalla ja kaveri oli ehtinyt tajuta, että nyt tulee keihäs kaulaan. Sen verran ehti oikaista, että osui rintalastaan. Kipeätä teki ja kaatui vieläpä ”Ruokolahti-kyljelle”. Pelotti kun ainekset katastrofiin oli hiuskarvan päässä. Naama, silmä tai kaula olisi kärsinyt enemmän.
Toivuttuamme törmäyksestä ajelimme Salpausselkää pitkin Lahteen. Nastolan laidoille asti pääsi kivaa soraa, sitä eteenpäin lähinnä assua. Nastolassa näkötornikin, josta ei ollut paljoa nähtävää.
Lahtea lähestyessä alkoi olla nälkä. Kolme tuntia lähdöstä oli kulunut ja olimme tottuneet tankkaamaan parin tunnin välein. Mutta alkoi muutenkin olla retkikaronkan aika, tiemme eroaisivat Lahdessa, josta junayhteys Turkuun lähtisi klo 15. Yli kaksi tuntia oli hyvää aikaa hampparoida ja käydä oluilla.
Keskustasta googletimme Social Burgerjointin hampparimestan, jossa fillarit sai ikkunan taakse valvovien silmien alle. Nyt oli oltava tarkkana, sillä kai Lahdessa narkkeja majailee?
Täytyy sanoa, että hamppari oli tähänastisista paras, vaikka ”ketjuravintola” onkin. Täydellinen. Myös parmesaaniranut. Ketsuppi aivan erinomaisen erityisen herkullista. Nälkäkin on tietty paras mauste. Luimme, että olisi Euroopan parhaan tittelin voittanut hetki sitten ja ihmettelimme miten Kotkassa voi olla Suomen paras. Koska hampparin kanssa juotiin ”neipaa” päätimme juoda oikeat NEIPAt jossain. Paikaksi valikoitui ajokaverin paikallistuntemuksella legendaarinen Tirro, jossa valikoimaa olikin kiitettävästi.
Jaakko jatkoi junallensa ja itse lähdin poljeskelemaan leppoisasti kohti Vääksyä, kunhan ensin tein pientä turistikierrosta Lahden rannoilla. Kiirettä ei ollut, kun matkaakin oli vain nelisen kymppiä. Vesijärven tuntumassa ajelin Paimelan ja Vaanian kautta majapaikkaa kohti. Ihan jokaista hiekkatiepätkää en viitsinyt mutkitella. Sen sijaan perillä Vääksyssä odotti sellainen, että satanen jäisi ajamatta ellen ryhdy toimenpiteisiin. Olen oppinut eräästä blogista mainion elämänohjeen retkille: ”ei päivää ilman satkuu – ei päivää ilman sorkkuu”. Se on hyvä ohje.
Vääksyn Apteekinmajoitus oli tuttu paikka kahden vuoden takaiselta Päijänteen kierrolta. Omistaja oli vastikään vaihtunut ja aikaisempi nou-nou fillarin viemiselle huoneeseen olikin nyt melkeinpä kehotus. Lukittu vaja pihalla oli myös tarjolla. Täälläkin toivotettiin ”welcome cyclist” tarran perusteella.
Nälkä ei varsinaisesti ollut, suihkun jälkeen lähdin muuten vaan kävelylle kylälle ihmettelemään hässäkkää. Samalla hain kaupasta evästä seuraavalle ajopäivälle ja iltapalaksi kolmiolepää ja karkkia. Kanavan panimollakin poikkesin. Ennen nukkumaanmenoa istuskelin majapaikan puutarhassa vielä tovin. Oli jotenkin aika kivaa elämää siinä juuri silloin.
Päivän saldo 100 km, josta ehkäpä noin puolet soraa.
PÄIVÄ 6
Aamiaiselle ampaisin heti kahdeksalta, koska aamiaishuone on pieni. Pari muutakin asukasta oli samalla ajatuksella liikkeellä. Kaikkea tarpeellista oli tarjolla. Nopean pakkaamisen jälkeen talutin fillarin aamiaishuoneen läpi ja ahdasta olikin jo. Majoitusta maksaessa kohotin hieman kulmiani, että olipas yllättävän arvokasta, mutten miettinyt asiaa sen enempää.
Päivälle oli tiedossa paljon assua joten nostin rengaspaineita hieman. Paikasta olisi löytynyt kompressori, muttei tornipumppua enkä halunnut vaivata niin pumppasin omalla pikkupumpulla ja paineet tarkistin pienellä digimittarilla. Juuri kun olin ottanut lähtöpyörittelyt pihalta omistaja juoksi perääni ja kertoi laskuttaneensa liikaa. Asia korjattiin.
Päivän ensimmäinen etappi oli Lammi, jonne ajelin kivoja vaihtelevia pikkuteitä pitkin Evon retkeilyaluetta viistäen. Matkalla yksi jaloittelubanaanitauko.
Lammin taajamasta ei löytynyt kahvilaa lainkaan, mutta pikkuisen reitiltä sivuun, valtatie 12 varrella näytti olevan Myllyn Kuppi & Kakku. Se kuulosti herkulliselta, joten sinne suunta. Vaikutti olevan suosittu. Kinkkupiirakan pyysin kesäpojalta lämmitettynä ja sain sen takaisin oudon pitkän ajan kuluttua. Syödessä paljastui, että ihan kylmä oli. Mitähän sille tehtiin. Noh, söin sen verran minkä viitsin (kylmänä ei ollut erityisen hyvää) ja pulla pelasti hieman.
Olin ulkopöydässä joutunut istumaan vieraan pariskunnan pöytään ja kyselivät kilometreistäni. Kysyin tarkentavasti, että yleensä ottaen, tänään vai tällä retkellä? Vastaukset annoin pyydettäessä kaikkiin. On aina jännä, miten ihan perusharrastajan kilometrit aiheuttavat ihailua ja kauhistelua ns. tavallisissa, ei-pyöräilevissä ihmisissä. Tarkensin karistaakseni sankariviittaani, että ihan sellaiset tositosipyöräilijät ajavat vielä paljon enemmän.
Kahvilasta jatkoin takasin reitille tielle 292, oikaisten ”Vanhaa Viipurintietä”. Ties kuinka mones sen niminen tie tällä retkellä.
Tie 292 Lammilta Janakkalaan oli assuksi ihan viihtyisää. Oli mutkia ja mäkiä ja tien pinta kunnossa. Ilmankos mopoilijatkin tykkäsivät. Liikennettä oli aika vähäisesti. Ennen Janakkalaa pääsi poikkeamaan hieman sorkullekin, Sääjärven suuntaan. Nyt oli ratkaistava, ajelenko tänään pidemmän vai lyhyemmän reittivaihtoehdon. Pidempi veisi perille Räyskälään Hämeenlinnan ja ennestään tutun herkullisen Café Laurellin sekä Härkätien kautta, kun taas lyhyempi melko suoraviivaisesti metsätaipaleita Janakkalasta kaakkoon Rengon ohitse.
Tuumailin, että pakkohan Janakkalan keskustaajamassa Turengissa on konditoria oltava ja skippasin Hämeenlinnan mutkan. Säästyisi parikymmentä kilometriä, vaikka ilometrejä koko päivä olikin ollut. Turengissa evästä ja sitten loput viiskybää Räyskälään, se oli suunnitelma.
Turengissa pyöriessä ei kahvilaa ihan hetkessä osunut näkökenttään. Ajattelin toimia vanhanaikaisesti ja kysyä alkuasukkailta mistä sellainen löytyisi. Sopivasti oli kukkakauppiasrouva ulkona juttelemassa ystävänsä kanssa ja heiltä kysyin mistä saisi tuoretta hyvää kahvilapullaa. Valittelivat, että ei ole valinnanvaraa ja opastivat ihan siinä hollilla sijainneeseen konditoriakahvilaan. Toinen huusi perään, että hänellä on kyllä kakkuja myytävänä. Nauratti hieman.
Kappas, paikkahan oli Laurell ja kaikki mitä söin, oli herkkua. Onneksi en turhaan koukannut Hämeenlinnan kautta vain Laurellin takia.
Kolmostien ylityksen jälkeen pääsin rauhallisille maaseututeille, assua ja sorkkua. Paljon oli kivaa nähtävää ja kun Hämeessä oltiin, niin paljon autioituneita tiloja, vanhoja rakennuksia, kivaa maisemaa ja korpea sattui matkan varrelle.
Räyskälää lähestyessä saavuin omalle Veloviewer-reviirilleni. Klusterin reunalla sattui olemaan kolmen ruudun aukko, josta kävin yhden noukkimassa. Ne kaksi muuta olisivat vaatineet yli kympin ketunlenkin ja kumpikin oman pitkän pistoajelunsa metsätietä. En jaksanut niitä hakea vaan lentokentän Äijäburger houkutti enemmän. Ehtiihän ne poimia joskus jollain tulevalla reissulla ja paremmasta suunnasta.
Päivän viimeiselle sorapätkälle sattui inhottavaa pyykkilautaa koko tien leveydeltä. Onneksi Vojakkalan kylä ja loppuassut oli siinä ihan käsillä.
Ajelin ensin majapaikan ja lentokenttäravintolan ohi Räyskälän mainiolle kyläkaupalle hankkimaan evästä… ja kappas, sitten viime käynnin kaupan kylkeen on ilmestynyt terassi. Siinäpä siis sääntöolut heti palkkariksi!
Muiden asiakkaiden kanssa tuli siinä höpöteltyä ja kävi ilmi, että lentokentän ravintola oli jouduttu sulkemaan aikaisemmin päivällä laiterikon vuoksi. Ei saamari, jäisin ilman ruokaa ilmeisesti. Asian vahvisti vielä paikalle tullut ravintolan nuori emäntä, eikä asia järjestyisi lähipäivinä. Onneksi kuulin tilanteen jo kaupalla, ettei tarvinnut edestakaisin ajella.
Nyt kauppa olikin varsinainen pelastus. Lentokentän motellissa on keittiö käytettävissä ja funtsin mitä oikein keksisi, mitään varsinaista ruuanlaittoa en suunnitellut. Tarttui mukaan kaikkea pientä ja myyjän suosituksesta Billy’s pakastepizzapaloja, kun niitä voi lämmittää mikrossakin. En muistanut olisiko motellin keittiössä oikeaa uunia, joten sellaisessa lämmitettävät piti hylätä. Aamupalatarvikkeetkin piti ostaa.
Pyörähdin vielä kentän laidalla katsomassa toimintaa. Harmitti kun yleensä on ollut kiva seurata sitä hampparin ja oluiden kanssa terassilta.
Majoitun motelliin ja suoritin ajelun jälkeisen puhdistautumisriitin. Sitten keittiöön lämmittelemään pizzapaloja. Olipa varsinainen antikliimaksi. Odotuksena oli ollut jokakesäinen herkku Äijäburger ja nyt tämmöistä moskaa. Keittiössä hengaili vielä ärsyttävä kolmesukupolvinen jokseenkin metelöivä perhe, joten oli hyvä kun ruokailusta selvisi nopeasti. Tunkkaistakin oli. Uuni olisi ollut, jotain parempaakin olisi siis voinut ostaa.
Mietiskelin, että olisipa ollut kiperä tilanne, jos olisin saapunut perille vasta kaupan kiinnioloaikana. Lopella tai Läyliäisissä kaupassa poikkeaminen olisi ollut aivan liikaa. Läyliäisissä olisi varmaankin tullut mieleen ajella tankkauksen jälkeen kotiin, eikä enää takaisin. Jäljellä olevilla patukoilla, pähkinöillä ja kuivalihalla olisi itsensä hengissä pitänyt illan ajan.
Päivän saldona 133 km, josta sorkkua puolet. Muuten ihan tosi kiva, mutta perillepääsypettymys pilasi paljon.
PÄIVÄ 7
Aamiaiseksi vedin kaupasta löytyneet broileripasteijat ja karjalanpiirakat. Sitten tavarat pakettiin ja kahville kaupalle. Siellä olikin jo kantiksia kylänmiehiä ja purjelentäjiä. Kaikki toivottivat päivää ja hämilläni vastasin. En ollut tottunut. Olipa jotenkin kylmä aamu. Muistin, että mukaka oli bt-matkakajarikin niin laitoin muzakit soimaan.
Hämeen järviylänkö on tuttua soratieparatiisia. Pyhälammentie oli tosin paikoin huonommassa kunnossa kuin ennen. Paikkailtu karkealla sepelillä. Ajettuani 20-30 kilsaa saavuin Veloviewer -klusterini reunalle ja aloin täydentää sitä napsimalla uusia ruutuja ja samalla tuli siis ajettua itselleni uuttakin pätkää. Yksi pari vuotta vaivannut inhottava kahden ruudun reikäkin tuli vihdoin paikattua.
Vanhaa Kakkostietä, aika kiva.
Tuttu alamäki, tästä kunnon vauhdit.
Olipa mainiota tavaraa siinä Karkkilan reunoilla. Urakoin 27 uutta ruutua ja saavuin sitten neljän tunnin kurvailujen jälkeen Parsilanjärvelle, josta olikin taas tuttua kotiin asti. Vaikka siihen asti oli palellutkin, niin vihdoin oli lämmennyt sen verran, että patukkaa mutustaessa pohdin kävisikö uimassa. Vaikka ihan siksikin, ettei uikkarit olisi olleet suotta mukana koko viikkoa.
Sorkkua sai ajella vielä kivan Ridantien verran ja tulipa taas kuvattua Ridantien lehmätkin. Niillä on kiva laidun. Jotenkin ei ollut enää fiilistä ylimääräiseen kiemurteluun, niinpä jäi ajelematta Moksista Rokokallion kautta polkuakin Kurikanjärvelle ja sieltä Nummenpäähän ja Helkuntietä Lepsämään. Sen reitin totesin aikaisemmin kesällä mainioksi.
Ajelin melko suoraviivaisesti assua Haimoon ja Selkin (Selin?) kautta Lepsämään. Olin jo nälkäinen ja päättänyt syödä aiemmin hyväksi havaitun hampparin Lakiston golfkentällä. Päivän satku täyttyi sopivasti juuri ennen sitä.
Eteläinen taivas oli ollut varsin synkkä jo pitkään. Hampparia mutustaessa katselin sadetutkaa tehdäkseni ennusteen loppumatkalle ja vaikutti selvältä tapaukselta, ennen kotia polkija vielä kastuupi.
Kunnarlaan asti pääsin, kunnes taivas repesi ja piti kiskoa sadetakki päälle. Siinähän olisi voinut alikulussa tai Pirttimäen kahvilla taukoillakin sateen ajan, mutta totesin ettei tässä vaiheessa enää mitään väliä ole. Goretex-sortseja en edes jaksanut kaivella esiin. Koin myötätuntoa ilman sadevarusteita vastaan tulleita polkijoita kohtaan. Sikana tulikin vettä Oittaalle asti. Siellä oli sitten assu kuivana, hyvin paikallista siis. Tuntui hassulta ajella sadetakki päällä siinä auringossa.
Onneksi pari märkää lyhyttä kuuroa tuli vielä ennen välietappia, Fat Lizardin panimoa, jossa vielä pari fiilistelytuopposta viikon retken päätteeksi ennen kotiin polkaisua.
Eeppinen retki.
Reitti oli suunnilleen tuollainen:
https://ridewithgps.com/trips/131523811. Ihan joka pyörittelyä ei sisällä.
