Mummoratas: syyskuuta 2024

Piti ajella ihan joku muu retki, mutta erinäisien syiden takia totesin parhaaksi ajella siten, että tarvittaessa pääsen n. päivässä jotenkin kotiin. Kaivelin sangosta reittejä ja kesäretken pääkohteeksi tuli valittua Onpahanvaanlampi. Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, heitä ketkä ovat käyneet Onpahanvaanlammella ja sitten ne muut. Halusin kuulua ensin mainittuun joukkoon.

Kuulin 1980-luvun lopussa silloiselta tekun opiskelutoverilta, että mainitun niminen lampi olisi olemassa, vaikkakaan en tainnut silloin sitä uskoa. Unohdin asian kymmeniksi vuosiksi, kunnes MML:n karttapaikasta keksin hakea lammen nimeä. Toden totta, Saarijärvellä Keski-Suomessa tuollainen tosiaan on! Siitä lähtien on kummitellut mielessä käynti paikalla.

Tuota joskus aiemmin suunniteltua reittiä tuunailin pikkuisen ja sovittelin majoitukset sopivasti reitille. Kahdeksan päivän retkelle päiväkohtaiset ajomatkat muodostuivat 110–180 kilometrin pätkiksi. Alle satkua päivässä ei tietenkään kannata ajaa. Oli muuten sivumennen sanoen ensimmäinen kesätonttu, kun en tehnyt itselleni paperikarttoja mukaan.

Titaaniratsu lastattuna valmiina lähtöön.

Päivä nro 1

Pikkusen huijasin alkumatkalla ja hyppäsin sunnuntaiaamuna klo 6:36 Z-junaan ja matkustin sillä Lahteen. Junassa oli jokseenkin ”mielenkiintoista”; humalaisia, krapulaisia, liputtomia ja rahattomia lapsia(!) matkalla. Näin viihdytettynä matka sujui yllättävän nopsaan ja pääteasemalla pääsi vihdoin asiaan.

Lahti oli aivan hiljainen varhain sunnuntaina ja tyhjän kaupungin läpiajo oli sujuvaa. Reittisuunnitelma kulki hiekkateitä mutkitellen Vääksyyn, mutta koska liikennettä ei ollut käytännössä lainkaan, ajelinkin oikaisten 24-tien laitaa. Pikkuisen sateli ajoittain, ei haitaksi asti.

Taidetta tien laidalla.

Vaikka toivoinkin, en lainkaan odottanut, että saisin Vääksyssä kahvia. Kahvila Kanavan Helmi kanavasillan pielessä oli kuitenkin ilokseni auki. Joissain pöydissä oli hiljaista seuraa tarjolla ja eräs heistä kaverina nautin herkullisen rahkapullan.

Vääksyn kanava.

Kahviseuraa.

Kahvittelun jälkeen suuntasin kohti Pulkkilanharjua ja retken ensimmäistä kansallispuistoa. Pari puuttuvaa Veloviewer-ruutua keräsin matkan varrelta. Pulkkilanharjun sorapolkupätkän alussa hämmästelin, kun polkua oli käyttänyt lukuisa joukko ihmisiä vessanaan. Vessapaperia ja pökäleitä ympäriinsä! Ei saatana, metsäpaskat varvikkoon ja kunttaa päälle! Juntit!

Pulkkilanharjulla.

Sillalla.

Matkalla Pulkkilanharjulta Sysmään roikuin tangossa ja jaloittelin hieman Siltasaaren levähdyspaikalla, uimaankin olisi päässyt. Reitti olisi tehnyt pari koukkausta hiekkateille, mutta en mää viitsinyt, vaan ajelin assua Sysmään kahvittelemaan. Tosin kaikki kahvilat olivatkin sunnuntaina kiinni. Marketista karjalanpiirakkaa ja muuta pientä sitten.

Siltasaaren levähdysalue.

Sysmässä.

Sysmästä en tietenkään halunnut jatkaa enää assua Luhangan kautta pohjoiseen vaan ajelin pätkän kohti Hartolaa, kunnes Valittulassa käännyin tielle 15052 ja pääsin itse asiaan. Vähän matkaa tuttua pätkää parin vuoden takaiselta Päijänteen kierrolta ja tuttu uimarantakin matkalla. Harmitti jälkeenpäin, kun en tajunnut ajaa vanhaa tielinjaa ja tsekata mikä muistomerkki kylässä. Hämmästyttävän paljon vesistöt haittaavat reittisuunnittelua, muuten.

Uimaan olisi päässyt

Gravel bliss.

Ihania hiekkateitä saikin painella kelpo tovin, reittiä Ylemmäinen-Siltasuo-Kauhtue-Hara-Pappinen ja järvimaisemia oli tarjolla monin paikoin.

Pikkusen ehdin autella.

Kivisalmi, Rautavesi.

Pappisissa oli tarkoitus polkaista Tammimäen näkötornille, mutta jo 60 metrin alkunousu, päivän aiemmat nousut, helle ja jo poljettu matkakin verottivat sen verran, että jätin kääntymättä lopuille 80 metrille vaan lähdin ihanaan alamäkeen kohti Vartiamäkeä ja Leivonmäen kansallispuistoa. Jääpähän näköalan tsekkaus ensi kertaan. Kansallispuiston läpi kulkeva tie oli maisemakarkkia.

Leivonmäen kansallispuisto.

Sitten taas paluu assulle ja Harjulahdentie-Kivisuontie kohti Rutalahtea. Päivän määränpää oli äitimuorin ranchi, jossa siskoni oli emännöimässä. Huomasin olevani huomattavassa -puolitoista tuntia- etuajassa ilmoittamaani saapumisaikaani nähden. Ajoitettu ruoka ja sauna olisi tiedossa, joten siksikin päätin viivytellä hieman ja kahvitella Letkaliiterilllä. Mutta ennen kaikkea siksi, että paikka oli kerrankin auki!

Letkaliiteri, legendaarinen tanssilava.

Saapuminen, kuvan copyrightsit siskon.

Kylältä oli enää pikku polkaisu perille. Tai kunhan ensin polkee Hepomäen huipulle niin loppumatkan määränpäähän pääsee milteipä rullailemalla. Onneksi en kauempaa viivytellyt kahvilla, sillä vartti saapumiseni jälkeen alkoi vartin järjetön ukkossade, joka ilmestyi ihan tyhjästä.

Palvelu oli toimivaa, tilaukseni ”jotain ipaa” oli toimitettu kellarinrappuun ja saunakin oli melkein valmis. Saunan jälkeen herkullista ruokaa, vaikka olin pelännyt saavani jotain soijarouhetta.

Päivän saldo 152 ilometriä, liikkeellä 7:12, nousuja 1300 m.

Päivä nro 2

Oli pitkä ajopäivä tiedossa, joten herätys oli varhain. Koiranunta tuli nukuttua. Aamupalan jälkeen fillarin lastaus, juomapullojen täyttö ja aurinkorasvaa ympäriinsä. Siskoni lausahti ohimennen, etten näytä oikealta pyöräilijältä, WTF! Jouduin selittämään, että olen retkellä ja pukeutunut kuin retkipyöräilijä ja että vaihtovaatteina minulla on kyllä tiukkaa asua, jotka menevät päälle ennen pitkää.

Lähdön hetki.

Nisulanväylällä, Vaaterinvuoren rinteellä kohti Majalahtea ja Toivakkaa pääsi heti päivän keskisuomalaiseen teemaan: nousua ja laskua. Lämmintäkin oli heti aamusta, huh huijaa. Toivakkaan ei polkenut tuntiakaan, joten kahvillekaan ei vielä ollut tarvetta.

Tainnut olla kiinni jo tovin.

Toivakasta alkoi hauska soraosuus Leppälahdenväylä-Kettukankaantie-Metsolahdentie. Lievestuoreella/Metsolahdessa (Laukaa taitaa olla kunta) olisi voinut tsekata kuuluisan lipeälammen ja Pönttövuoren vanhan rautatietunnelin. Olen vaan laiska katsomaan nähtävyyksiä tai ainakin poikkeamaan reitiltä niiden takia. Polkemaan on tultu.

Gravel bliss.

Lyhyen assuttelun jälkeen pääsin jälleen soralle, nimettömälle metsätaloustielle kohti Majavuorta ja Puttolaa. Tämä viisikilometrinen oli melko eeppinen pätkä, raidesepeliä, kiuaskiveä. Loppupäässä vielä pehmeää hiekkaa ja sadevesiuria jyrkässä teknisessä alamäessä. Puttolasta sitten Pyhtäänmäen ja Tahkovuoren kautta Kangaskylään. Jotenkin päivän mäkien suunnat sattuivat geologisesti matkustussuuntaan nähden siten, että nousu oli lyhyempi ja jyrkempi ja alaspäin loivaa kilometritolkulla. Mieluummin näin päin!

Puttolantien nousun jälkeen pieni tauko.

Tarvaalanvirta ja -silta.

Tielle 637 saapuessa olisin voinut kääntyä Kuusan kanavalle ja koskelle, mutta sieltä olisi melkeinpä pitänyt sitten ajella assua pitkä pätkä Suolahteen. Sitäpaitsi juuri polkaistulla Ränssintiellä oli hieno silta ja koski. Epäilemättä Kuusaalla olisi ollut hienompi, mutta ensi kertaankin jotain. Siispä ajelin pätkän koilliseen, kunnes Hietasyrjänkankaalla käännyin Korkeakoskentielle ja ajelin harjun reunaa Suolahden reunamille saakka.

En hakeutunut taajamaan vaan ajelin rantaraittia kohti satamaa ja rautatieasemaa, joka oli jäänyt mieleen Fillarifoorumin kuvarasteista. Palveluita kaipasin kyllä, jotain suolapalaa teki mieli, kun melkein 90 kilsaa oli takana. Jotenkin helle teki huonon olonkin, joka oli vaivannut aamusta asti. Sopivasti venerannassa olikin ravintola Majakka. Ihan vaan sämpylä olisi maistunut, mutta pizzaa ja sellaista oli menussa. Löytyi sentään herkkukori, jota odotellessa suoriuduin munkkikahveista. Korissa ranuja, friteerattuja mozzarellaa, jalopenoa ja sipulirenkaita. Jaksoin syödä ehkä kolmasosan. Hyvää oli mutta syöminen tökki. Jälkeenpäin harmittaa miksen pyytänyt loppuja mukaan koiranpussiin.

Korillinen (liikaa) herkkuja.

Suolahdelta oli lyhyt polkaisu Äänekoskelle, tuttu paikannimi Nelostien varrelta eikä koskaan ole siellä käynyt. Jäi vieraaksi nytkin, matkalla oli näköjään kanavakin (Paatela).

Paatelan kanava.

Äänekosken jälkeen ei reitille sattuisi kerrassaan mitään palveluita ja matkaa vielä 80 km. Suolahdelta lähtiessä olin kytännyt mahdollisuutta täyttää vesipullot, huoltoasemalla, marketilla tms. Läpiajolle ei mitään sattunut, Citymarketin pullonpalautuspistekään ei ollut ihan ulko-ovella vaan ties missä. Shellillä ei ollut vesipistettä ulkona ja taajama alkoi loppuakin. Onneksi tuli vielä piskuinen K-market eikä tarvinnut kääntyä takaisin. Vesipistettä ei kaupassa ollut ja piti sitten ostaa puolentoista litran vesipullo. Tietenkin sattui käteen hiilihapollinen versio, ei kovin kätevää. Täytin pulloihin mitä mahtui ja join loput. Hyvin kuohui vesi ulos pulloista hiekkatien tärinässä.

Nelostien alituksen jälkeen jatkoin pitkää sorataivalta Järvenpääntietä kohti Hirvaanmäkeä ja Häkkilää. Piti kääntyä Takalantietä kohti Syrjäharjua, mutta jotenkin helteen sekoittamanako missasin risteyksen? Zoomailin puhelimen kartasta, että myöhemmin Silakkatietä pitkin pääsee vielä Peltokyläntielle. Paperikartta olisi hyvä näitä tilanteita varten.

Peltokylän peltojen puu.

Vähän alkoi jo tuntua, etten kuitenkaan viitsi polkea retken pääkohteeseen ja kääntöpisteeseen, Onpahanvaanlammelle. Kilsoja jo 130 mittarissa, lämpöä piisasi ja ajelu Peltokylästä assua suorinta tietä Saarijärvelle majoitukseen alkoi houkuttaa. Pyhä-Häkin kansallispuisto oli ihan siinä hollilla kuitenkin ja päätin edes sen tsekata.

Reissun kolmannen kansallispuiston maisemat ja ihana Majajärventie puiston länsilaidalla ja varjossa piristi kummasti ja päätin koukata vielä sittenkin Onpahanvaanlammen kautta. Kohtuu ajoissakin olin vielä liikkeellä. Puistossa olisi ollut kiva kiertää joku kävelylenkki. Maastokartassa teksti ”Luutnantinsilta” ei silminnähden tarkoittanut yhtään mitään, odotin jotain hienoa. Mukavan erämaista korpiseutua oli eikä ketään missään.

Pyhä-Häkki.

Majajärventie loppui Saaripurontiehen ja sepä oli ikävää baanaa. Irtonaista -olisiko n. 40 mm- sepeliä paksuna kerroksena. Renkaat kiemurteli ikävästi. GPS näytti seuraavaan käännökseen 6 kilometriä ja toivoin totisesti, että tien laatu paranisi viimeistään siellä. Näin onneksi Tiilikassa kävikin ja pääsi ajamaan ”normaalia” metsätalousmetsätietä. Maisemat paikon karuja ja upeita, jopa kuin Inarin seudulla. Olisi hienoa retkeilyseutua – ja niinhän se onkin. Reittejä ja palveluita näytti olevan kansallispuiston ulkopuolellakin.

Majajärvi.

Ei aina ihan parasta alustaa.

Vähämutkainen Tiilikantie.

Harvamutkaiselta Tiilikantieltä piti ajella pistotie metsätien silmukkaan Onpahanvaanlammen läheisyyteen, josta olisi vielä käveltävää parisataa metriä. Polkiessa kohteeseen tuoksui ajoittain selvästi terva ja tervaskantoja olikin kasattu siisteihin aumoihin. Kaipa menevät hyötykäyttöön.

Metsätien päätesilmukassa hankaluudeksi osoittautui leveä pusikkoreunainen oja, joka olisi pitänyt ylittää. Luovutin ja käännyin ajelemaan takaisin päin. Vielä kerran sisuunnuin ja tutkin karttaa, en minä näin lähellä luovuta, olenko muka joku luovuttaja? Tien varresta näytti lähtevän harvennushakkuuta tehneen metsäkoneen ura sopivaan suuntaan ja tiessäkin oli sopiva levennys jättää fillari. Vähän tosin arvelutti, mutta en ollut nähnyt ketään Peltokylän jälkeen, joten melko huono tuuri olisi, jos rosvo sattuisi kohdalle. Kävelymatkaa tästä olisi n. 300 metriä.

Reitti oli ikävän lohkareinen ja risurankainen. Hankala. Ja oli kuuma. Mutta kannatti, kaunis paikka ja bucket list lyheni hieman. Maailmassahan on kahdenlaisia ihmisiä – he ketkä ovat käyneet Onpahanvaanlammella ja he ketkä eivät ole. Kaksi kysymystä jäi vaivaamaan 1) miksi olin jättänyt kypärän päähän 2) miksen ottanut juomapulloa mukaan.

Olisin halunnut kastella paidan lammessa, mutta turverannat olivat liian höttöiset. Ryynäsin takaisin fillarille ja polkaisin matkaan.

Onpahan vaan lampi.

Voittaja Onpahanvaanlammella, kotimatka voi alkaa.

Lammella käväisi reilussa vartissa, vaikka tuntui pidemmältä. Suunniteltu reitti jatkuisi Sammakkolammen pohjoispuolelta metsätien kääntöpaikalta lähtevää polkua Saarelankylän suuntaan. Etukäteen olin epäillyt polun olemassaoloa, mutta Trailmapiin on joku luokitellut sen keltaiseksi ja sellaisia toisinaan ihan ajeleekin. Katselin kuitenkin polun lähdössä, ettei viitsi lähteä edes tunkkaamaan kun juuri olin rypenyt risukossa. Matkaa olisi 1200 metriä seuraavalle tielle, mutta päättelin, että palaamalla Tiilikantielle ja edelleen assu-648:lle ja Saarijärvelle saattaisin olla nopeammin perillä, vaikka tekeekin ison mutkan. Tai ainakin vähemmällä vaivalla.

Yritys lammelle, hortoilu lammelle ja yritys polulle.

Kannonkoskentiellä (648) ei onneksi ollut paljoa liikennettä. Tunti vielä vierähti lammelta -loppupuolella kramppien säestämä- kunnes päädyin Saarijärvelle etsimään juottolaa lähestymisoluen nauttimista varten. Kaikki löytämäni, eipä niitä montaa ollutkaan, olivat maanantaisin kiinni. Kysyin asiasta ohikulkijapariskunnalta, mutta olivatkin epäonnekseni tietämättömiä turisteja. Ruokakin alkoi olla mielessä ja suomalaisten maaseututaajamien tapaan kebabpizzeria oli ainut vaihtoehto. Sinne, mutta olutta sentään sai.

Kebukan jälkeen marketista hain vielä iltanaposteltavaa, pari olutta ja seuraavan ajopäivän pikkuevästä ja rullailin majoitukseen. Olipa mainio paikka tuo hotelli Ruustinna, historiallinen Tarvaalan pappila ja kerrassaan ystävällinen henkilökunta. Majoitushuoneita oli kolme ja kaikki miehitetty, olkaa siis ajoissa varaamassa. Fillaria varten sain kaukosäätimen autotallin oveen, majoitus- ja ravitsemusliike on ”Welcome Cyclist”-brändätty.

Näköala majoituksen parvekkeelta, kelpaa.

Päivän saldo 176 kilometriä ja 8:29, nousuja 1600 metriä.

Päivä nro 3

Ruustinnan aamiainen oli herkullinen ja sisälsi vaikka mitä ja vielä enemmänkin. Aamiaisella oli enemmänkin porukkaa kuin päärakennuksen kolmessa huoneessa eli jotain muitakin majoitustiloja siellä siis on. Autotallissa oli samanlainen leikkipumppu tarjolla kuin Lappeenrannan hotelli Rakuunassa, joten ei ilmanpaineiden tarkistamisesta mitään tullut. Ulos sihahtaneita ilmoja korvasin omalla pikkupumpulla.

Ruustinnan majoitus.

Assua oli ajettava reilu kymppi Pajupurolle ja pian pääsi kääntymään melko erämaiselle osuudelle aluksi Konttikorventietä. Päistärkoskella näytti olevan vanha mylly tai sen rauniot, muttei saanut selkoa oliko yksityisaluetta, pihapiiriä tms. Jäi tsekkaamatta tarkemmin. Konttimäelle (toimiva kyläkoulu?! middle of nowhere) oli kohtuullinen nousu, mutta sai korvaukseksi lasketella pitkään. Houkuttelevat risteykset houkuttelivat moneen suuntaan, täällä riittäisi ajettavaa.

Päistärkoski.

Konttimäen etelähuipun deehooo alkaa tästä.

Reitin varrelle sattui Kulhanvuoren luontokohde, vanhojen metsien suojelualuetta ym. kartasta päätellen hienoa, jonne olisi ollut kiva poiketa. Ehkäpä joskus toiste ajan kanssa. Konttimäentie ja siksi myös GPS-reitti vei yllättäen vanhan metsätilan (kesämökkinä) pihan kautta, vaikka nykyinen tielinja kiertää sen. Sori siitä, jos jäin valvontakameraan, ketään ei ollut paikalla. Koirapurontien ja Sipiläntien yhdistävä pätkä Koirasuon läpi oli jännässä kunnossa, täysin sileä tienpinta ja kuitenkin isoja väisteltäviä monttuja. Piti virkeänä.

Gravel bliss.

Pihtilampi.

Kivaa reittiä yhtä kaikki, Sipiläntieltä ajelin Saraperälle ja lopulta Kukontietä Multialle.

Sipiläntie, gravel bliss.

Hylätty kuorkki pellolla Saraperällä, miksiköhän?

Multialla oli tarkoitus evästellä jotain, kun melkein kolme tuntia oli jo lähdöstä. Olin kuvitellut jostain syystä isompaa taajamaa, mutta melko mitättömältä vaikutti, Multiahan on kuuluisa Multian lähteestäkin, missähän sekin oli. Nytpä on kuitenkin tullut Multialla käytyä.

Palvontapaikka Multialla.

Ajelin kylänraittia edestakaisin ja tähystelin kahvilaa. Juuri kun olin luovuttamassa ja astumassa Saleen huomasin kahvila Korsun siinä vieressä! Korsu olikin myös baari ja pari kantista olikin siinä päiväoluillaan. Mietin mitä ottaisin, kaikkea kivaa oli tarjolla. Lopulta valitsin makkaraperunat ja oluen. Hyvältä maistui silloin siinä ja kaiken jaksoin syödä, vaikka varoitettiin isoudesta, kun kyselin jotain pientä.

Siinä terassilla istuskellessa funtsailin päivän jatkoa. Helteistä oli ollut ja melko työlästä. Jospa oikoisi hieman ja jättäisi soratiekiemurtelut vähemmälle. Päätin ajaa tietä 58 Keuruun suuntaan, vaikkakin inhoan alle 3-numeroisia teitä. Ei viisas päätös ollut. Liikennettä oli runsaasti ja pientareet kapeat. Noin joka kymmenes autoilija oli kusipää ja ohitti hihaa hipoen. Kaikistapaskin hetki oli, kun vastaantulijoista huolimatta bussi ohitti 20 cm päästä ja minulla oli vielä kaide siinä väistämisen esteenä. Saatanan pelle huusin (turhaan) perään. Menisi hoitoon. Ei ole minusta maantiepyöräilijäksi.

Sai riittää tätä lajia vähäksi aikaa ja sopivasti saikin kääntyä Lihjamontielle, vanhalle tielinjalle. Olisi päässyt jo aiemminkin ilman turhia kiertoja Talasmäen yli, jos olisi ollut viisaampi. Lihjamontiellä ajelin segmentillä maailman kahdeksaksi nopeimman ajan! Rauhallista oli, mutta vielä piti palata isolle tielle muutaman kilometrin ajaksi ennen Keuruuta.

Järvenpäänkoski Lihjamontiellä.

Ihanan vanhan tien ihanaa vanhaa assua.

Infoähky taajaman reunalla.

Keuruulle saapuessa näytti lupaavalta. Multian jälkeen tämä olikin vilkas keskus ja luottavaisin mielin tähyilin kahvilaa… kenties jopa konditoriakahvilaa. Melko heti sellainen löytyikin siitä pääkadun(?) varrelta. Tässä kylässä olisi ollut kiva olla vaikka yötäkin ja niin oli alkuperäinen suunnitelmakin. Kehuttua hampurilaistakin olisi ollut tarjolla. Kahvin ja herkun jälkeen matka jatkui ja bongasin vielä kaksi muutakin(!) houkuttelevaa kahvilaa. Mikähän olisi ollut paras? Keuruulle voisi tulla joskus toistekin ja syödä sen hampparin.

Kylänraittia.

Vanha kirkko uutta kirkkoa vastapäätä.

Laiskotti siinä määrin, että Keuruultakin jatkoin vastoin retken ennakkoajatuksia assua, tietä 348 kohti etelää. Melko pian piti selvittää Monttosvuoren hirveä nousu ja vauhdikas lasku.

Hylätty tila.

Tie kohti Kolhoa jatkui mukavan pienesti kumpuilevana. Huomasin pyöräilijän lähestyvän takaa ja päätin antaa jalkaa karistaakseni, etenkin ylämäet ja sehän auttoi. Hävisin horisonttiin. Kolhossa taajama-alueella himmailin ja siirryin pyörätielle, ja kanssapolkija sai lienee hyvän mielen, kun pääsi ohi. Oli virkistävää ajaa reilu kymppi hieman vauhdikkaammin, kun oli kirittäjä.

Maakunta vaihtui kaahaillessa, pääsisikö nyt eroon Keski-Suomen mäistä?

Baari Kolhossa.

Kolho vaikutti merkilliseltä paikalta, kyllä siellä selvästi ihmisiä asuu, mutta mitä he tekevät? Jotain järeää teollisuutta näytti olevan ja kiinnostava muistomerkki. Muuten en kummemmin taukoillut, mutta muistomerkillä tutkin kirjoitukset ja zoomailin karttaa.

Matka olisi jatkunut epäilemättä kiinnostavan Mäkelänvuoren yli, jossa nousua olisi tullut satakunta metriä ja reitissä oli epämääräinen, ehkä ajokelvoton osuus. Päätin laiskana jatkaa assulla kohti Mänttää. Tai oikeasti Mänttä-Vilppulaa, kuten se nykyään kuuluu sanoa.

Ilmavoimien muistomerkki Kolhossa.

Vanhaa tielinjaakin oli tarjolla mäen reunaa, mutta eteläpäässä ei ole tieyhteyttä rautatien yli ja rata kulkee solassa, joten arvelin ylityksen hankalaksi. Pienen pätkän sai sentään ajella 348:n länsipuolella ja melko heti sen jälkeen sai kääntyä Kitusuontielle ja muille pikkuteille.

Ihanan vanhan tien ihanaa vanhaa assua.

Kiva torppa.

Mänttään saavuin jo iltapäivällä, kun paljolti suunniteltua reittiä oikoen ja helpottaen matkakin oli yllättävän lyhyt. Taas uusi paikkakunta itselle. Päätin tappaa hieman aikaa ennen majoitukseen pyrkimistä ja rullailin edestakaisin ”keskustaa” kunnes suuntasin läheisen Pub Kolon terassille lähestymisoluelle. IPA oli tuntematon herkku täällä.

Majoitus oli hotelli Alexander, jonne olin jo etukäteen spostilla sopinut fillarin viemisestä huoneeseen. Huone oli hieman elähtänyt ja vaatimaton, mutta kaikki tarpeellinen toki löytyi. Hinta oli kuitenkin turhan korkea mikä selittynee Mäntän taideviikoilla. Suihkun jälkeen alakerrassa hamppari naamaan ja jaloittelemaan reittiä apteekki-kauppa-Pub Kolo. Hotellin naapurissa -kun kerran taidekaupungissa olin- poikkesin vielä galleriassa tsekkaamassa Viggo Wallenskiöldin tauluja (heh). Galleristi luennoi minulle mielellään Mäntän muistakin kohteista, vaikka sulkemisaika oli ihan justiinsa. Nähtävää olisi ollut muutenkin.

Mäntän kirkko ja Alvar Aallon kubistinen luonnos Aleksis Kiven patsaaksi Helsinkiin. Tämä olisi ollut hienompi kuin se näköispainos.

Päivän saldo 111 km ja 5:25. Pikkusen alkaa helpottaa, vain 1100 m.

Päivä nro 4

Majapaikka Mäntässä.

Aamulla oli hieman apea mieli, sääennuste sisälsi ankeutta iltapäiväksi Tampereen suunnalle, jonne matka oli. Olihan sadekamat toki mukana, mut silti. Jotkut hiekkatiet muuttuvat sateella kurjaksi liimaksi. Ja tulee sotkua.

Hyvän aamiaisen jälkeen matkaan, ensin kohti Vilppulaa. Vilppulankoski on ollut ”vuoden 1918 tapahtumien” aikaan merkittävä rähinäpaikka. Valkoiset kosken pohjoisrannalla ja punaiset etelässä. Muistomerkit vastaavasti.

Lahtarijengin muistomerkki. Kosken toisella puolella punikkien.

Vilppulankoski.

Liikennettä oli vähäisesti 348:lla, mutta päätin että olisi sorapainotteinen päivä vaihteeksi. Pavintietä pitkin pääsi sopivasti asiaan. Oli melkoisen eeppinen pätkä; terävää kiveä, kipakoita mäkiä ja käsittämättömän autiota korpea. Joku ajaa ralliakin täällä, päätellen jäljistä ja huomiovärillä maalatuista isommista kivistä tienpinnassa.

Lylyn asemanseudulla oli vaihteeksi asutustakin ja muutenkin tultiin korvesta viljelyseudulle Juupajoen kirkonkylää lähestyessä. Alusta ihan ykkösluokkaa ja välillä assuakin. Kirkonkylän aittakahvila oli tietenkin kiinni.

Lylyn asema.

Gravel blissia täälläkin.

Juupajoki kk.

Viimeisen pätkän ennen Orivettä pääsi ajamaan mainiota vanhaa E63-tielinjaa Kasakkamäentietä ja Tanhuantietä. Valitettavasti taivaalla kumisi ja alkoi näyttää erittäin synkältä. Juuri ennen E63 ylitystä ukkonen ritisi jo ihan päällä, muttei vielä satanut. Aloin kyttäämään mahdollisia katoksia taajamaa lähestyessä, tuossa olisi päiväkoti, tuossa bussipysäkki, tuossa jonkun viraston lippa jne. Pääsin onnekseni ihan keskustaan ja bongasin konditoriakahvila Herkkuhetken! Hain herkkua sisältä ja terassille sateensuojaan päästyäni taivas repesi.

Himpura, vettä taivaalla Orivedellä.

Pullaa mutustaessa katselin sadetutkasta, että tuuheaa tavaraa on, mutta loppuukin joskus. Tosin samanlaisia olisi tulossa lisääkin. Puin lähtiessä sadetakin vaikkei juuri sillä hetkellä pisaroinutkaan. Pian paistoikin taas aurinko niin lämpimästi, että (musta!) sadetakki oli pakko poistaa. Tienpinnatkin kuivuivat nopeasti. Lukuisia ukkoskuuroja meni joka puolelta ohitse, mutta jollain tuurilla eivät sattuneet kohdalleni.

Siitamaan ajelin Vanhanradantietä, osittain vanhaa radanpohjaa. Onpas rata kulkenut ennen melko kapeassa solassa. Hieno osuus ja sitä seuraava hiekkatie Siitamasta Suinulan suuntaan olikin ihan huippua, reissun parhaita. Lihasulan kombinaatti (https://www.lihasula.fi/) oli mielenkiintoisen näköinen mesta. Vihtori Peltonen vaikuttaa kunnon mieheltä!

Pääradan yli.

Päärata meni ennen tästä.

Kylätalo siistissä kunnossa.

Maisemat kelpaa.

Tietenkin sateita osui lopulta kohdallekin Lihasulan jälkeen ja sadetakin kanssa on/off jumppaa. Bussipysäkeillä oli katokset ja yhden alla istuskelin sakeimman hetken. Kolme hevosta tuijotti uteliaana laitumeltaan tien toisella puolella.

Sateen tarkkailua.

Pyöräilijäpojan tarkkailua.

Matka Suinulasta Ruutanan kautta Tampereelle olikin sitten assua ja epäluontevan epäsuora. Lintukalliontie oli sentään hauskahko ja varmastikin entinen valtatie. E63 laitaa sai vielä ajaa lyhyen polkuenduropätkän Aitolahdentielle.

Loppumatka tuntui loputtomalta lähiöltä, eipä jääneet paikannimet mieleen, seurasin vain opasteita keskustaan, niin ja opastihan gepsikin. Kalevan kirkon tunnistin matkalla. Muutamia pisaroita sateli. Myöhemmin uutisia lukiessa kävi ilmi, että aikaisemmin Orivedellä tarkkaillut sateet olivat Tampereella olleet sellaiset ”kadut lainehtivat” -sateita. Olipa onni myöhästyä niistä.

Lopulta saavuin jossain määrin tuttuun keskustaan kruisailemaan ja aloin katseellani haravoida sopivaa olutjuottolaa lähestymisoluen suorittamiseksi. Vaatimuksia olivat: 1) hyvä valikoima kun oltiin oikeassa kaupungissa 2) terassi 3) fillari näköetäisyydellä koko ajan 4) paikka on auki. Eipä vaan löytynyt, kohtien 1, 3 ja 4 toteutuminen yhtäaikaisena oli suurin haaste. Kello oli vasta kolmen luokkaa eikä huoneen valmistumisesta ollut vielä tullut viestiä, joten jotain piti keksiä. Itse asiassa paljon pidemmällekin olisi voinut ajella. Menin sitten ravintola Tampellan terassille juomaan perusoluen ja odottelin viestiä hotellilta.

Tampereella.

Lähestymisoluella.

Fillarifoorumin nimimerkki ”stenu” oli mainostanut uutta hotelli UNITYa Pyynikillä entisessä trikootehtaassa. Olisi kuivaava pyykinpesukone huoneessa ja panimoravintola alakerrassa. Kumpikin optio kiinnosti kovasti. Pyörän sai viedä huoneeseen. Fillari oli tosin jo sotkuinen, mutta varoin koskettamasta sillä uudehkoja seinäpintoja yms. Huone oli loistokas ja siihen nähden edullinen.

Sitten suihkuun, 2 x ajokamat pesuun (pesuainetta ei talo tarjonnut, mutta kai enimmät pelkällä vedelläkin?) ja pizzalle Mad Finnin taproomille.

Kelvollinen huone.

Jotain heisiä ipaa.

Kattoterassin näköalat.

Pizza oli herkullinen ja panimon oluetkin maistuvia, joten elämä hymyili. Käväisin vielä ylimmän kerroksen loungessa ja kattoterassilla tsekkaamassa näköalan sateiden kulkua. Hotelli mainostaa, että käy tutustumassa ihmisiin, pelaamassa lautapelejä ym. Ei vain ollut ketään toista.

Päivän saldo 114 km, 5:42, 1200 m.

Päivä nro 5

Aamiainen oli erinomainen ja monipuolinen. Pekonia (söin paljon), rahkalettuja (söin monta) ja vaikka mitä spesiaalia.

Olisi voinut jäädä pidemmäksin aikaa.

Heti lähdön jälkeen hain Pyynikin Jalkasaaresta pari vv-ruutua, kun siinä tyrkyllä olivat. Melko taajamamaista reittiä sai sitten ajella Sääksjärvelle, jossa siirryin radanvarren huoltotielle. Siellä oli rauhallista ja mukavaa ja sai ajella melkein Lempäälään asti. Hirveä rytinä pusikossa säikäytti ja tielle juoksi takaa-ajona kolme rusakkoa. Onneksi ei karhuja.

Radan varrella.

Lempäälän kanava. Sellainenkin on.

Lempäälässä ei vielä kahvi maistunut, mutta parin hiekkatiekoukkauksen (Hulaudentie, Pyhältöntie) jälkeen Viialassa olisi voinut maistuakin. Siellä ei sattunut sopivaa silmiin, mutta taisinkin jotenkin kiertää ”ydinkeskustan”. Toijalassa varmastikin löytyisi jotain ja pitäisi jotain muutakin löytyä, eh-nimittäin joku pyörähuolto.

Edellisenä päivänä -vaiko jo aikaisemmin- oli alkanut kiusallinen rutina voimansiirrosta. Kuulostelin, että oikealta puolelta painottuen. Polkimet olin juuri huoltanut ennen reissua ja aloin pelätä olinko huoltanut toisen huonosti. Vaiko sittenkin keskiö? Taajamaa lähestyessä googletin konditoriakahvilan ja pari fillarihuoltoa. Logistisesti kätevästi poikkesin ensin keskustan pohjoislaidan osoitteessa, mutta löysin vain tyhjän liikehuoneiston.

Pyörähuolto.

Eipä siinä sitten muuta kuin kahville ja herkuille. Kuinka ollakaan, pitkään kyttäämäni sadealue saapui juuri sopivasti kohdalle. Satelikin järkyttävissä määrin. Eläkeläismies kyseli retkestäni siinä kahvitellessa ja voivotteli säätä myötätuntoisesti.

Ziisus että sataa!

Kahvittelun jälkeen, kun sade oli hiukan kohtuullistunut sadetakki ja -sortsit päälle ja tarkistamaan kylän toinenkin pyörähuolto. Kiertelin pientaloaluetta ja löysinkin talon, jossa piha täynnä (tavis)pyöriä. Vähän näytti siltä, ettei täällä GXP-keskiöitä hyllyssä olisi ja kovin hiljaiseltakin vaikutti niin jatkoin matkaa. Rutina oli jo sellaista mitä piti hävetä, vakavasti otettavan pyöräilijäpojan fillari on hiljainen (pl. vapari)! Melu kuului varmasti pitkälle.

Tarkoitus oli ajella radanvartta Kuurilaan ja Äimäjärven länsireunaa Kutilaan ja edelleen Könnölään (Könnölä-vibes hakusessa) ja Lautaportaaseen, josta korpiteitä Räyskälään. Umpikuraiset ja märät hiekkatiet eivät houkuttaneet, joten katselin assureitin Lontilan, Ohtisten ja Pirttikosken kautta.

Mielummin märkää assua kuin kuratietä.

Remonttitaitoisen tilaisuus.

Etelässä Pirttikosken suunnalla ikävän näköistä.

Ohtisista Pirttikoskelle olisi ollut mahdollista ajella vielä vanhaa Kurttila-Pirttikoski saharadan ratapohjaa pitkin, mutta ajoittainen sade ja yleinen märkyystaso eivät sinnekään houkutelleet.

Pirttikoskea lähestyessä eteläinen taivas näytti törkeä synkältä ja pari salamaakin välähti. Laaja ukkosrintama näkyi liikkuvan lännestä itään sadetutkan perusteella. Rimmilään kääntyvä hiekkatie näytti vastalanatulta, ehkä vain pari autoa oli kerennyt siitä ajaa. Tienpinta näytti kuohkealta ja siksi vettä läpäisseeltä eli kuivalta. Päätin vältellä sadetta ja ottaa riskin. Renkajärvellä noin kympin jälkeen pääsisi taas siistille assulle.

Yllättävän hyvin sujui. Parempi oli kuitenkin ajella tasaisissa renkaanjäljissä kuin lanakuohkeassa sorassa. Kaikki kaksi tiellä kulkeneet autoa olivat ajaneet vastoin kulkusuuntaani, joten piti ajaa tien väärää reunaa ja mutkissa piti olla tarkkana mahdollisten vastaantulijoiden varalta. Aivan lopussa tie muuttui vielä ihan tahmeaksi kuravelliksi.

Rimmilässä sijaitseva palvontapaikka.

Olen ruutunäätä. Saavuin yhtenäisen ruutualueeni reunamille ja laajentaa pitäisi. Renkoa kohti ajaessani tein kivan korpikoukkauksen hylätylle(?) Nummenpään metsätilalle vastikään(?) palaneine navettoineen. Päärakennus näytti melko hyväkuntoiselta.

Mainio korpitaival.

Nummenpään tilan navetta.

Nummenpään torppa.

Renkajärven eteläpäässä koukkasin järviketjun toiselle puolelle ja kruisailin Härkätietä assua kahville Renkoon. Härkätien kahvila oli tietenkin kiinni, joten Cafe Raparperiin, kuten pari vuotta sitten. Samat ukot istuivat edelleen kahvilla.

Renkajärven eteläpäässä ei haitaa, että pohjoisessa sataa.

Kahvittelun jälkeen oli vielä 40 km majoitukseen Räyskälään mutkien kautta, ruutuja keräillen. Pääasiassa normaaleja hiekka- ja metsäteitä, mutta pätkä myös 10-tietä. Parin ruudun ikävä reikä jäi vaivaamaan vuosi sitten ja nyt vaivasi, että reitti niille kulkee tilan pihapiirin läpi. Tai itse asiassa Maastokartassa tie loppuu pihaan, mutta OSM-kartassa jatkuu jokin läpikulku-ura seuraavalle tielle. Päätin varovasti tarkistaa tilanteen ja tilahan olikin autio ja polku jatkui pihalta oikean näköiseen suuntaan. Ajettava se ei tosin ollut.

Jätskit jäi saamatta.

Suotta hermostutti pihaan joutuminen, tämähän olikin autio.

Hetken taluteltiin pyörää pusikon läpi.

Tällä kai tehty mukavia reissuja ties minne.

Tuntui vihdoin, että päivä olisi selätetty. Vielä reilun kympin rullailu Räyskälään, olut sekä hamppari alkoivatkin jo maistua suussa. Kaupan (höh, olutvalikoima ihan perus, ennen oli erinomainen!) kautta koukaten lentokentän ravintolalle syömään.

Nyt sain korvauksen viimevuotisesta painajaisesta, Äijäburger maistui paremmalta kuin koskaan ja oli jotenkin muhkeampi kuin ennen. Ulkopöydät oli niin varattuja, että piti syödä sisällä. Toinenkin olut maistui siinä jälkkäriksi ja sitten pääsi viimein majoitukseen ja suihkuun. Toisinpäinkin olisi tehnyt mieli suoriutua, mutta ravintola menee kohtuu aikaisin, klo 19 kiinni.

Herkkua.

Kylläinen polkijapoika.

Lopun iltaa ei jaksanut kuin jaloitella pikkuisen ja muuten vaan öllötellä.

Päivän saldo: 149 km, 6:57 ja 1100 m

Päivä nro 6

Päivä alkoi iloisissa merkeissä, pitkästä aikaa reitille ei sattunut sateita ennusteiden mukaan. Lämpöä turhan paljon toki. Muutenkin oli kiva olla taas Räyskälässä ja aloittaa päivä mainioilla Hämeen järviylängön hiekkateillä. Ensin toki aamiainen lentokentän ravintolassa.

Vakiomuotoinen lähtökuva vakiomestasta.

Aamupalalle.

Räyskälä gravel bliss.

Riitalantien kolmen kilsan viivasuora.

Keräsin Liesjärven retken neljänneksi kansallispuistoksi ja ajelin siellä Kyynäränharjun, kun pyöräily ei ollutkaan enää kiellettyä. Hassua ajatella, että 1970-luvun puolivälissä ennen kansallispuistoa harjua pitkin ajeltiin autollakin ja kaadettiin puita nuotioihin (itse olin lapsi, siis syytön). Kun en aiemmin ollut käynyt Korteniemen perinnetilalla poikkesin sielläkin, olipa mainio paikka.

Kyynäränharjulla.

Kyynäränjuovan salmen silta.

Kohti Korteniemeä.

Korteniemi.

Tämä reitti kansallispuistosta Kakkostielle oli ajokelvoton, piti valita toinen.

Matka jatkui Salkolanjärven länsipuolta kohti Somerniemeä. Järvellä olisi tuttujen mökkikin, jossa olisin voinut käydä morjenstamassa, muttei ollut ihan tarkkaa (vaikkakin melko tarkka) muistikuvaa oikeasta liittymästä.

Ämyri.

Somerniemen kylän jälkeen pääsi hetkeksi ajamaan tuulisia peltosuoria, kunnes noustiin takaisin Kolmannen Salpausselän ylängöille, Halkjärven reunaa Kiikalannummelle ja sillee.

Somerniemen peltoaukeita.

Takaisin korpeen.

Salpausselän nummilla.

Kiikalaan poikkesin korvesta varta vasten kahville, mutta eipä muuta elämää kylässä ollut kuin Sale, josta hain pientä murkinaa ja kahvin. Kolme teinipoikaa oli siinä ulkona palkattu jonkun suoramyyntipisteen myyjiksi ja kovasti oli äänekästä puhuttavaa siitä kuinka ruotsinkieliset ovat paskaa ja epäilyttävää sakkia.

Palvontapaikka Kiikalassa.

Kiikalasta lähdön jälkeen pääsin hetkeksi ajamaan käsittämätöntä korpiseutua Myllykulmalta Kollinkulmalle ja yllättäviä mäkiä. Korpiylängöltä poistuessani Perttelin suuntaan oikaisin epähuomiossa erään maatilan pihan läpi, pahoittelut siitä. Paljon oli seuraavan peltoaukion laitumilla lampaita, niin varjoissa kuin vain saattoivat löytää. Taisi olla niilläkin kuuma.

Ihana rakennus. Olisiko sauna vai jotain muuta?

Gravel bliss aina vaan.

Inkereen kylässä huomasin pienkonekorjaamon ja -myymälän. Astuin sisään kysymään pientä vaseliini- tai laakerirasvatuubia ja 8 mm kuusiokoloavainta suunnittelemaani keskiön ensiapua varten. Ei kuulemma ollut raswaa kuin prässissä eikä työkaluja ole myytävänä kertoi henkilökunnan yrittäjä epäilevästi pälyilen. Noheva mekaanikko olisi kai voinut lainata avaimen vartiksi ja myydä kahvirahalla nokareen voiteluainetta. Suositteli Motonetia.

Salossa oli joka tapauksessa pyörähuoltoja, joista ensimmäisenä rullailin Pyöräkeitaaseen. Huolto ei ainakaan onnistuisi kuin vasta viikon päästä. Mainitsin olevani läpikulkuturisti ja selviän kyllä, jos myyvät vaseliinituubin ja pitkävartisen 8 mm kuusiokoloavaimen ja mahdollisesti GXP-keskiönkin + avaimen varalle. Mitään noista ei kuulunut myyntiartikkeleihin, mikä oli outoa kun kauppa vaikutti pätevältä.

Seuraavaksi suuntasin Pyörähuolto Salmirannalle, sielläkään ei enää perjantaina iltapäivällä huolto onnistuisi, mutta sain ostettua rasvan ja kuusioavaimen illan askareita varten. Tirehtööri lahjoitti vielä nokareen DT Swissin erikoisrasvaa, kun mainitsin, että on ratchet-vapari, jossa vika voisi myös olla.

Sama ruoka kuin aina.

Salon torin laidalla menin samaan pizzapaikkaan syömään saman lohipizzan kuin Lauhanvuoren tourneella kaksi vuotta aiemmin. Majoituskin illaksi sama kuin monella retkellä aiemmin. Siksi on myös ruutuja kertynyt ympäristöön ja lisää tuli tänäänkin.

Ensin kaupan kautta ja kohti majapaikkaa, Lehmijärven lomakeskusta. Hämeenkyläntie oli mainio sorapätkä samoin kuin Lehmijärvelle kulkeva retkeilyreitti. Turhan ikäviä nousuja näin lopuksi kylläkin.

Hämeenkyläntie, johtojen sekamelskaa melkein kuin jossain kehitysmaissa.

Salo-Lehmijärvi-retkeilyreitti.

Majoituksessa piti tuumiskella mikä rutinanpoistohuolto olisi kätevintä suorittaa huoneessa; rasvaisiko keskiön, takanavan, polkimet vai jotain muuta? Kaikkia toimenpiteitä ei kerralla kannata tehdä koska silloin ongelman syy jäisi selviämättä. Päätin valita helpoimman toimenpiteen ja huoltaa takanavan ja siksi hain myös yhteistilojen (majapaikan halpispuolella on sellaista) jääkaappiin viemistäni oluista toisen asennusolueksi.

Pyörä katolleen, kiekko irti ja napa auki, rasvaukset ja paketti takaisin kasaan. Helppoa ja hauskaa ja ylimääräinen ääntely olisi huomenna poissa. Sitten vain jälkiruuaksi se toinen olut jääkaapista, mutta… sehän oli varastettu! Kuka ihme viitsii? Epäilyksenalaisia ovat ainakin se hiippaileva pitkätukkainen vatsakas hevariaikamiespoika ja satavuotias höperö vanhus. Vanhus saa anteeksi jos hän on syyllinen, hevarin hakkaan jos kohtaan uudelleen. Piti sitten poiketa lomakeskuksen baarissa.

Päivän saldo 126 km, 6:07 ja 1100 m.

Päivä nro 7

Aamupala onnistui näköalapöydässä, kun olin ehtiväinen ennen vanhuksia. Sitten jännityksellä matkaan, alkaisiko rutina taas. Vaikutti hyvältä. Heti ensiksi Teijon kansallispuiston (retken nro 5) reunamilla muikeita tuttuja ja uusia reittejä, kunnes Perniön länsipuolella Kiskonjoen ylityksen jälkeen pääsi uusiin (pyörällä) maisemiin kohti Trollshovdaa.

Teijon-Perniönseudun korpea.

Gravel bliss jatkuu.

Kiskonjoki-niminen savioja.

Kohti Trollshovdaa.

Kivoja rakennuksia välillä.

Reitti oli mainiota, jopa se loppupuolen assuosuus ennen 52-tietä oli viihdyttävää ajeltavaa. Ikävä kyllä jouduin huoltohommiin, vika ei ollutkaan takanavassa vaan ärsyttävä rutina alkoi taas kuulua.

Pysäytin kun sopivasti sattui sivutien liittymässä penkki kohdalle. Toivoin, ettei mitään menisi vikaan ja irrotin kammet. Ihan kuivia olivatkin kaikki vastinpinnat. Lisäsin rasvaa reilusti pölysuojien alle ja akselille ja kasasin paketin. Jatkoin matkaa ja ihana hiljaisuus. Kunpa olisi keksinyt tämän aiemmin, turhaan olin kuunnellut kitinää ja rousketta monta päivää.

Trollshovdan tie on osa Rannikkoreitti -nimistä pyörämatkailukokonaisuutta ja Hultaan saapuessa se siirtyisi vilkkaalle ja kapeapientareiselle 52-tielle. Valitsin paljon hauskemman vanhan tienlinjan. Silta Svenskbybackenin yli on jo melko haperon tuntuinen.

Vanha valtaväylä uuden (kantatie 52) vieressä.

Kilometritolpat jäljellä.

Tenholaan saavuin keskelle yllättävää markkinahumua. Kaikenlaista tapahtumaa oli meneillään, ihmisiä mm. kuljetettiin traktorin peräkärryssä heinäpaalien päällä istuen ja paloasemalla oli avoimien ovien päivät yms. Ihmisiä oli liikkeellä kaiketi moninkertainen määrä kylän asukaslukuun nähden.

Kesäteatterilla näytti olevan kahvila oli auki, joten poikkesin sinne puhumaan ruotsia saadakseni apetta. Osaamiseni loppui erään kahvittelijan paksulla murteella esittämään kommenttiin. En ymmärtänyt mitään ja kysyin parin sekunnin miettimisen jälkeen ”MITÄH?”. Mies sitten sanoi, että ”Tuolla on istumapaikkojakin”. Naurahdin ja totesin istuneeni koko aamupäivän ja seisoisin nyt ihan mielelläni pystypöydässä.

Kahvittelut kesäteatterilla.

Tenholan palvontapaikka, rakennettu 1400-luvun lopulla.

Markkinoille olisi ehkä kannattanut jäädä viettämään aikaa hieman pidemmäksikin aikaa. Näytti viihtyisältä ja katuruokaa olisi saanut. Hanko kuitenkin veti puoleensa.

Tenholasta jatkoin kohti Hankoniemeä Gennarbyvikenin länsilaitaa hauskaa soratietä, Hyltassa siirryin toiselle puolelle ja jatkoin Hangon suuntaan muutaman puuttuvan karttaruudun keräillen tien 25 pohjoispuolella. Hankoon saapuessa hain vielä Tulliniemestä yhden. Sille pitikin talutella kun fillarointi oli kiellettyä. Tulliniemestä pääsikin yllättäen pyöräteitä keskustaan eikä tarvinnut kiivetä Halmstadinkadun siltaa. Sunnantien varrelta löytyi ennestään käymättömät ranta ja satama.

Vanha Dalintie.

Hankoniemen "Salpalinja", pitkin metsiä on kaikkea nähtävää.

Kohta perillä.

Yhden Tulliniemen Veloviewer-ruudun reunalla on tämmöistä.

Rautatien eteläpuolella löytyi tälläinen itselleni ennestään tuntematon satama.

Olin melko ajoissa tänäänkin perillä ja siksi oli aikaa käydä Hangon panimolla yhdellä neuvoa-antavalla lähestymisoluella miettiäkseni ruokailuvaihtoehtoja. Kruisailin rannan tuntumassa ja tuskastuin ihmispaljouteen ja ruokintapaikkojen vähäisiin mahdollisuuksiin.

Hanko Brewing Aurinko NEIPA, nam.

Lopulta äkkäsin tyhjää pöytätilaa espanjalaisen ravintolan (Bravas) terassilla ja fillarinkin sai ihan viereen, joten hankkiuduin sinne. Ruoka oli kätevä tilata ja maksaa pöydästä löytyvällä QR-koodilla. Kylläpä kannatti hieman arpoa, annos oli kerrassaan herkullinen ja heittämällä helposti 6–0 reissun paras ruoka. Sopivasti sattui viimeiseksi illaksi matkalla.

Bravas: Open burger, nam!

Vielä panimolle jälkkärille ja sitten majoitukseen radan toiselle puolelle. Villa Garbossa olin ollut ennenkin ja etukäteen olin sopinut fillarin viemisestä huoneeseen. Omistajia ei ollut paikalla kuin vasta illalla, joten avain oli kätkettynä sovitusti. Majoitus on monella tapaa hauska, monelle ehkä liian homssuinen tai boheemi. Saniteetit yhteiset ja semmoista (parissa huoneessa omat). Tämänkertaisessa huoneessani oli keittiönurkkaus ja oli kätevää kun sai vettä juodakseen ja pulloihin ja saattoi suorittaa hampaanpesemiset huoneessa.

Villa Garbo.

Huoneessa monipuolista.

Saldo 117 km, 5:58 ja 1060 m.

Päivä nro 8

Aamiainen oli monipuolinen kuten arvelinkin aiemman kokemuksen perusteella. Sunnuntaiaamuna tällaiselle aamuvirkulle turhaan myöhään, mutta näin kotiintulopäivänä ei ole kiire mihinkään ja ehtipähän laittaa kaiken valmiiksi ja aamiaisen jälkeen pääsi suoraan baanalle.

Oho, yli satavuotias.

Aivan ensimmäisenä ohjelmassa oli hakea muutama vielä Hankoniemeltä puuttuva karttaruutu Täktomintieltä etelään kulkevien pistoteiden päistä siinä määrin kuin olivat päästävissä. Ja muutama muukin ihania hiekkateitä, tulipa ehkä poikettua parilla pihallakin melkein. Tvärminnen tutkimusaseman laiturin reunalta sain vielä nipistettyä yhden. Olipa kyllä hienoja paikkoja, joihin ei tulisi ehkä poikettua ilman pakonomaista ruutukeräilyä. Syndalenin ampuma-alueella erään ruudun nurkka jäi huolimattomuuttani saavuttamatta. Pitänee vielä palata ja sen tekee tietysti mielellään ja monta kertaa.

Kesämökillä epäonnea sijainnin suhteen.

Näköala Kobbenilta.

Villasarvikuonoja Täktomintien varrella.

Hankoniemi bliss.

Olispa termarikahvit ja pullaa.

Taivas oli aamupäivän omituisen synkeä, ei kuitenkaan satanut missään.

Tvärminnen tutkimusaseman alkuperäinen ja uudisosaa.

Hankoniemi unbliss, upottavaa pehmeää hiekkaa.

Kohtaaminen.

Hankoniemen parhautta.

Prediumin lomakylä(?) on omituinen paikka.

Skogsbyn jälkeen ajelin 25-tietä Tammisaareen reunamaille ja Tammisaaressa suuntasin Raatihuoneentorille kahville. Kuudenkympin jälkeen jo maistuikin. Oliskohan Tammisaaren saariston kansallispuiston lukea kuudenneksi retken puistoksi jos olisi poikennut opastuskeskuksessa?

Skogsbyn koululla piti pumpata renkaisiin lisää ilmaa. Toinen kerta reissullla.

Tammisaareen tätä kautta.

Kahvittelun jälkeen koukkasin Dragsviksfjärdenin eteläpuolta (oho, yksi maailmassa 6. nopein aika) kohti Snappertunaa, josta en ajanut Fagervikintietä vaan kiersin Bredängin ja Båsan kautta. Välillä assua ja enimmäkseen messeviä hiekkateitä. Fagervikissa olisi voinut kahvitellakin, mutta vastahan pari tuntia aiemmin olin juonut.

Sundsbackan sillalla. Ennenkin on oltu.

@Båsa. Ei ajoluiska ole tuon muotoinen, olisiko tukirakenne ettei tölli valu rinnettä?

Fagervikin koulu.

Fagervikista suuntasin Rejbölen kautta Marsjönin rantoja kierrellen kohti Inkoota ja saavuin 51-tien laitaan. Päätin siitä sitten ajella suorinta tietä valtatien laitaa koska alkoi jo kotiinpaluu maistua ja myötätuuli siivittäisi matkaa mukavasti. Lisäksi on leveät pientareetkin eikä ympäröivillä alueilla ollut mitään uutta nähtävää. Nälähkö oli ja olin suunnitellut syöväni hampparin Inkoossa, mutten viitsinyt sinnekään siltikään poiketa.

Matkalla ei kummempaa kuin siinä tienvarren bunkkerin kohdalla oli vastakkaisella kaistalla pysähtyneenä retkipyöräilijäpariskunta toinen fillari katollaan ja kiekko irti. Kurvasin kysymään, että onko heillä kaikkea tarpeellista ja vakuuttivat näin olevan. Kovasti kiitollisia olivat kun tarjosin apua. Mahdollisesti ranskalaisia olivat he.

Degerbyssä tuntui kuitenkin olevan pienen tauon paikka, joten poikkesin Kisulle hodarille & oluelle. Naapuripöydän alla lymyillyt kiva koira kyttäsi hodariani.

Kuumaa koiraa odotellaan @Degerby Deli

Kyrsälässä piti järkeillä kumpaakohan puolta rataa menikään Tolsaan se pyörätie, jolla välttää Vanhan Rantatien hirmumäen. Järkeilyä hämärtää sekin, että on ollut yhtä työmaata pitkään se tienoo. Remonttia oli edelleen Finnträskin suunnallakin ja piti kiertää Masalan kautta ja siellä ne tolkuttomat kevyen liikenteen kiertoreitit.

Koskakohan tämä pitkäaikainen riesa valmistuu?

Espooseen saavuttua muisti mikä oli ollut outoa maakunnissa. Pyörätiet eivät muualla olekaan jatkuvaa tönks tönks tönks tönks, vaan liittymät ja ylitykset ovat sileitä. Onhan ne kanttikivet nättejä toki, mutta niitä ei mitenkään saa assun tasoon, vaan ainainen tönks.

Niittykummussa olutbaarissa nautin reissun viimeisen lähestymisoluen ja kotisaarella sitten pizzalle. Siinäpä se sitten tuli taputeltua, 1122 km yhteensä ja onneksi ilman suurempia vaikeuksia. Paitsi, että kamerasta loppui akkuvirta viimeisenä päivänä ennen kotiin saapumista, kun mukana ollut johto oli ilmeisesti viallinen eikä lataus ollut onnistunut.